maanantai 2. huhtikuuta 2018

Hyvästit pappalle

Muutosten vuosi on jatkunut uusilla isoilla suruilla. Pääsiäisviikolla saateltiin viimeiseen lepoonsa rakas pappani.



Hautajaisissa puhuin muutaman sanan.

Vaikka eläisi kuinka kauan, silti aina jotain jää kesken. Vaikka eläisi pitkän ja hyvän elämän ja kuolisi siten, kuin ajattelee helpoksi kuolla, on se silti yllättävää ja kamalaa ja liian pian. Me oltiin onnekkaita lapsenlapsia, kun meillä oli pappa näin kauan. Ehdittiin pitkälle aikuisuuteen. Silti ihminen on ahne. Vaikka ymmärtää, että ihmisen elämä on rajallinen ja 87 vuotta on enemmän kuin moni saa, silti olisi tahtonut vielä yhden pääsiäisvierailun mummulaan siten kuin aina ennenkin, vielä yksi kesä ja isänpäivä ja joulu, että pappa olisi vielä saanut tavata pari lapsenlapsenlasta lisää.

Lapsenlapsen näkökulmasta mummulat on aina sellaisia ikuisen muuttumattomuuden paikkoja. Jälkeenpäin sitten helposti ajattelee, että olisinko muistanut soittaa useammin, jos olisin tajunnut kuinka vähiin päivät oli käymässä. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, ja vanhojen kuuluukin tässä elämässä tehdä uusille tilaa. Tänään me ollaan surullisia mutta ei katkeria, sillä näin elämän vaan kuuluu mennä.

Ja tänään meidän pitää ensisijaisesti muistaa olla kiitollisia kaikesta siitä mitä saatiin, kaikista näistä vuosista ja muistoista. Mulle pappa oli paras mahdollinen pappa. Päällimmäinen mielikuva mulle tulee, kun mä mietin kysymystä, millainen pappa oli, on että pappa oli sellainen, joka aina oli tekemässä jotain ja sai aikaiseksi paljon, oli kyse sitten paanukattotalkoista tai moottoripyörän myymisestä.

Mun lapsuudestakin tärkeitä muistoja on sellaiset, joissa pappan kanssa aina puuhattiin kaikenlaista. Käytiin metsäretkillä ja poimittiin marjoja, hiihdettiin ja askarreltiin monenlaista. Kun mä olin yläasteella ja elämässä oli muuten kaikkea monimutkaista ja hankalaa, meillä oli sellainen rutiini, että yhtenä päivänä viikossa koulun jälkeen pappa haki meiltä kotoa mun haitarin ja kuskasi sitten mut ja haitarin soittotunnille. Sitä ennen me käytiin aina kahvilassa syömässä munkit. Se vaihteli, syötiinkö munkkipossut vai berliininmunkit vai kermamunkit, mutta joka viikko mentiin.

Niin sen varmaan kuuluukin mennä, että lapsenlapsen näkökulmasta isovanhemmat on sellaisia turvallisen muuttumattomia ja aina samanlaisia. Mun muistoissa mummula olikin aina sellainen levollinen paikka, jossa elämä soljui omassa rytmissään: siellä nukuttiin päiväunia, syötiin usein ja paljon ja hyvää ruokaa, ja sit taas puuhasteltiin jotain. Ikäluokkansa miesten tapaan pappa ei ehkä ollut kovin hyvä puhumaan tunteista, mutta me tiedettiin, että se välitti, koska se oli aina mukana ja myötäelämässä kaikenlaisia käänteitä. Mulle itselleni erityisen tärkeetä oli, että pappa ei koskaan kyseenalaistanut niitä asioita, mitä mä oon elämässä halunnut tehdä, vaan oli aina yksiselitteisen kannustava ja vilpittömästi uskoi, että mä pystyn ihan mihin vaan. Oli kyse sitten musiikkiopiston konsertista tai vanerin leikkaamisesta kuviosahalla, yliopisto-opinnoista tai moottoripyörällä ajamisesta.

Sellaisen pappan jokainen tyttö tarvitsisi, ja mulla sellainen oli näin pitkään. Siksi mä yritän tämmöisenä surullisena päivänäkin muistaa olla ensisijaisesti kiitollinen.


Tässä kuvassa juhlitaan äidin ja pappan kanssa maisteripubliikkiani vuonna 2011.

2 kommenttia:

Marjo-Riitta / Käsintehtyä ja kaunista kirjoitti...

Tosi kauniisti kirjoitettu, kyyneleet tulivat silmiini.

Niinhän se elämä menee, että kuolema kuuluu olennaisena osana elämään, vaikka se niin hirvittävän surullista aina onkin, kun menettää jonkun läheisen.
Minä olen ollut isovanhemmaton jo 10 vuotta ja toisen mummuni hautasin pääsiäisenä 2006.

Voimia suruun ja pysyköön kaikki ihanat muistot kirkkaana mielessä myös jälkipolville kerrottavaksi :)

Katarimaria kirjoitti...

Kiitos kommentista <3