sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Vesipelkoinen aikuinen oppi viimein uimaan kunnolla

Ihana, töistä vapaa toukokuu on nyt ohi. Neulomisen ja kaappien siivoamisen ohella lomakuukauden tavoitteena oli herättää henkiin stressaavan talven aikana nuupahtanut liikuntarutiini. Kerran viikossa uimaan, kirjasin tavoitteeksi. (Ja lisäksi tietysti kaikenlaista muuta.)

Uimaan?


Olen, tai ainakin olin, nimittäin aika surkea uimari. Pysyn kyllä pinnalla altaanmitan räpiköimällä jotenkuten eteenpäin, ja viime vuosina puolisoni, hyvä uimari, on houkutellut minut silloin tällöin uimaan. Onhan meillä hyvä ja uudenaikainen uimahalli kävelymatkan päässä. Liikuntahistoriassani uinti oli kuitenkin inhokkilistalla jossakin juoksemisen ja telinevoimistelun välissä. Taustalla on pitkä tarina ylivarovaisesta äidistä, jääkylmistä mutapohjaisista lähirannoista ja pelottavasta liikunnanopettajasta. Sittemmin olen periaatteessa oppinut tykkäämään uimisesta, mutta lähtötilanne ja isoin ongelmani oli varmasti varsin tavallinen: en halunnut kastella naamaani. Nenään menee vettä ja hukun, jos sukellan.

Vuosikaudet jahkailin ja puhuin, että joskus vielä opettelen uimaan jollakin kunnollisella tekniikalla. Pitäisi mennä johonkin aikuisten uimakouluun, ja sitä rataa. Viitisen vuotta sitten puolisoni osti minulle joululahjaksi uimalasit. Ensimmäinen kokeilukerta oli totaalinen fiasko. Puhallat vaan nenän kautta ulos, ei silloin voi mennä vettä nenään, jos puhallat, puoliso neuvoi täpötäydessä uimahallissa. Yritin, en tajunnut, nenään meni vettä, ja seurauksena oli riitaa, itkua ja lisää uimatraumoja. Uimalasit unohdettiin vaatehuoneen perimmäiseen laatikkoon.

Kunnes viimein nyt toukokuussa tajusin, että kerrankin olisi mahdollista päästä uimahalliin arkiaamuisin, hiljaiseen aikaan ja ihan yksin. Lomalla ehkä hermot riittäisivät uuden asian opetteluun. Katsoin uintitekniikkavideoita ja aivan sattumalta törmäsin mainintaan apuvälineestä, joka lopulta osoittautui ratkaisevaksi. Nenäklipsi!


Nenäklipsi on nimensä mukaan muovinen tai metallinen pikku klipsi, jolla sieraimet suljetaan. (Ostin saman tien kaksi, koska en tiennyt, kumpi sopisi nenääni paremmin. Muovinen pääsi käyttöön.) Niitä saa urheiluvälinekaupoista muutamalla eurolla. Klipsin kanssa ei voi vahingossa hengittää nenän kautta sisään veden alla, ja hengittämistä on paljon helpompi kontrolloida, kun sitä voi tehdä vain suun kautta. Uimatekniikkaohjeista tajusin, että oma räpiköintini ei rintauinnin käsivedoista huolimatta ollut rintauintia nähnytkään, ja kun tajusin, mikä rytmi käsillä ja jaloilla piti olla, alkoi hengittämiseenkin tulla jotakin logiikkaa. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opettelua, ja kroolaaminen vielä ihan uusi tarinansa, mutta suurin este on nyt voitettu. En hukukaan, vaikka sukellan!

Ja lopputulos: pää veden alla uiminen on paljon kivempaa kuin vanhantyylinen räpiköintini! Ennen ahdistuin viereisellä radalla räiskyttelevistä uimareista, mutta uimalasien kanssa ei tarvitse pyyhkiä vettä silmistä, jos sitä jostakin räiskyy päälle. Vedenalainen maailma on uimahallissakin jotenkin rauhallisempi kuin vedenpäällinen. Vanhalla tyylilläni olisin viimeisimmällä aamupäiväuinnillani hermostunut alta aikayksikön viereisellä radalla veteen hyppivään koululaisjoukkoon - nyt olin enimmäkseen pinnan alla ja täysin zen. Eikä mene niska enää yhtään jumiin!

Ehkä ensi talvena sitten jonnekin lämpimään snorklaamaan!

Ei kommentteja: