maanantai 25. heinäkuuta 2016

Elämäni ensimmäinen sienisaalis

Yhtenä etätyöpäivänä viime viikolla lähdin iltapäivällä pienelle pääntuuletuskävelylle Metsään (eli Espoon keskuspuistoon). Vähän lenkkini puolivälin jälkeen bongasin polun varresta ryhmittymän harvinaisen kauniita ja herkullisen näköisiä sieniä.

Mutta. En ole koskaan sienestänyt, en tunnista sieniä, en ole koskaan syönyt itse poimimiani sieniä. Tykkään kyllä metsäsienistä tosi paljon, mutta ostan ne tuoreena torilta tai kaupasta säilykkeenä, koska a) pelkään poimivani myrkkysieniä b) en tiedä missä sieniä kasvaa, joten en löydä niitä, vaikka yrittäisin etsiä.


Siinä niitä kuitenkin kasvoi, polkuni varressa, syötävän näköisiä sieniä. Varmaan jotain tatteja, ajattelin. Onneksi oli puhelin mukana, niin googlasin siellä metsässä tattilajien kuvia. Hyvin sulauduin Pokemon-pelaajien joukkoon. Päädyin suureen todennäköisyyteen, että ne eivät varmaan ainakaan myrkkysieniä ole, joten keräsin kaikki ryhmittymän sienet syliini (eihän minulla tietenkään mitään kassia mukana ollut) ja kannoin ne kotiin. Olin varmaan aika näky, sylissä sieniä kuin mitäkin klapeja - sain parin kilometrin matkan aikana hymyileviä katseita ja yhden "hyvä saalis" -kommentin.

Kotona selasin sienten kuvia isommalta näytöltä, tutkin saalistani tarkemmin ja varmistuin, että olin kantanut kotiin koivunpunikkitatteja. Vain yksi sienistä osoittautui toukkaiseksi (ja parin muun jalka oli syöty), joten löytöni oli aika onnistunut. Pilkoin puhdistetut sienet paloiksi, heitin ne pannulle paistumaan, lisäsin sekaan voita, silputun sipulin, mustapippuria, suolaa ja persiljaa. Punikkitattimuhennos muuttui mustaksi kypsyessään eli ruuasta ei tullut kovin kaunista, mutta hyvää se oli. Sopivasti töistä kotiin tullut puolisokin uskalsi syödä sitä, eikä kumpikaan saanut vatsanpuruja.


Taidan kävellä sitä reittiä toistekin, jospa tästä ex tempore -sienestyksestä tulisi vaikka tapa ;)

Ei kommentteja: