lauantai 30. heinäkuuta 2016

Turistina Turussa

Minulla oli vakaa aikomus pysyä poissa Turusta koko heinäkuu, kun nyt ainakin vielä syksyn verran tulen siellä ahkerasti ramppaamaan työasioissa. No, eipä onnistunut, sillä heti heinäkuun ensimmäisellä viikolla kävi ilmi, että tarvitsen erään tekstin viimeistelyyn kirjan, joka oli saatavilla ainoastaan Åbo Akademin kirjastosta. Olimme juuri saapuneet Oulusta kotiin, ja ennen kuukausia sitten suunniteltua Savonlinnan-retkeä oli aikaa vain pari arkipäivää. Kaukolainan odottelussa olisi siis hukkaantunut monta hyvää työpäivää, joten helpointa olisi lähteä taas kerran käymään Turussa.

Puolisolla oli lomaa, joten hän päätti lähteä mukaan. En ole tainnut täällä mainitakaan, että hankimme keväämmällä museokortit (ehkä vuoden kokemuksen jälkeen kirjoitan siitä jotakin enemmän). Suunnitelmaksi muodostui, että tekisin bussimatkat ahkerasti töitä, piipahtaisin yliopistolla hakemassa tarvitsemani kirjan ja tarkistamassa pari muutakin lähdettä, ja sitten iltapäivästä alkaen voitaisiin yhdessä turisteilla vanhassa kotikaupungissa.

Päiväksi sattui oikein kaunis aurinkoinen kesäsää, ja hankkiuduimme lomatunnelmaan syömällä kolmen ruokalajin lounaan viinilasillisen kera Torressa.


Nolottaa myöntää, että vaikka asuimme Turussa vuosikausia, monet nähtävyyksistä jäivät katsomatta. Emme koskaan käyneet Forum marinumissa, ja kauniita vanhoja laivoja, Sigyniä ja Suomen joutsenta, ihailimme vain ulkopuolelta. Opiskelijalle museoliput vaan tuntuivat muka niin kalliilta. Museokortin myötä olisi aika korjata aukko sivistyksessä!


Museokortin parhaaksi puoleksi voin nyt jo epäröimättä kertoa sen, että sen kanssa tulee piipahdettua matalalla kynnyksellä paikoissa, joista muuten jumittuisi laskelmoimaan, onko kyseessä tarpeeksi kiinnostava nähtävyys ollakseen hintansa väärti. Eikä tarvitse välttämättä jaksaa lukea ihan joka opastaulua loppuun asti tai koluta aivan kaikkia nurkkia, jotta varmasti näkisi koko rahan edestä, jos jalkoihin sattuu ja tulee kiire kotimatkabussiin. Näillä periaatteilla onnistuimme kartoittamaan sopivan suurpiirteisesti pääosan merikeskuksesta ja melkein kaikki museolaivat ja jaksoimme vielä kävellä takaisin Onnibussin pysäkille. Iltapäivän minilomasta virkistyneenä reippaana luin vielä koko bussimatkan sitä lainaamaani kirjaa.



Kesäinen Turku on kyllä tavattoman kaunis, ja jokiranta tuntuu elävöityneen vielä paljon niistä ajoista, kun koti kaupungissa sijaitsi. Oli kiva nähdä välillä muitakin osia rakkaasta entisestä (ja jossain määrin vieläkin henkisestä) kotikaupungista kuin iänikuista yliopistonmäkeä. Taas löysin itseni haaveilemasta, josko joskus vielä pääsisi muuttamaan takaisin sinne, vaikka kyllähän se pääkaupunkiseudun jälkeen tuntuisi varmaan ihan pikkukaupungilta.



keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Oho, ostin kengät!

Kuten Instagramissa seuraaville jo selvisi, ostin kengät. Tai oikeastaan kahdet kengät, mutta sitten päädyin palauttamaan toiset. Sorruin Eccon nettikaupan alessa, sillä vanhat hyvät sandaalini ovat tänä kesänä alkaneet sanoutua irti yhteistyöstä jalkojeni kanssa, ja toiset ahkerasti käytetyt, vasta keväällä ostetut, kesäkenkäni ovat jo pohjasta puhki.


Eccolla taitaa olla aikamoinen mummokenkä- ja terveyssandaalimaine. Itse olen ollut vannoutunut mummotossujen eli kaikkein klassisimpien Ecco-kenkien ystävä jo yli kymmenen vuotta. Muut käyttivät ensin Converseja ja nykyään monilla on kaupungillakin lenkkari-lenkkarit. Minä vaan tallustan vuodesta toiseen Ecco-tossuissa, kolmannet jo käytössä, koska parempia ei vaan ole.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan kengissä mukavuutta ja sitä, että niillä voi kävellä kilometritolkulla. Liian sporttiset lenkkarit eivät kuitenkaan sovi tyyliini yhtään. Olen myös yrittänyt opetella laittamaan kenkiin rahaa, tosin aina joskus sorrun joihinkin alle kahdenkympin läpyttimiin, jotka sitten kävelen kesässä puhki, kuten nuo keväällä hankitut Henkkamaukan ballerinat taas osoittivat. Taas yritän muistuttaa itseäni, että mieluummin kävelen satasen kengillä viisi vuotta kuin kahdenkympin kengillä kolme kuukautta.


Tänä kesänä jalkojani on vaivannut kumma ilmiö, nimittäin saan jalkapohjiin rakkoja sellaisillakin kengillä, joilla aiempina kesinä olen kävellyt ongelmitta pitkiä reissuja. Syytän ongelmasta keväällä käyttämiäni kuorintasukkia: jalkapohjista tuli toki ihanan pehmeät, mutta ehkä sillä paksulla nahalla oli jokin funktiokin, nimittäin kestää kesäkenkiä ilman sukkia. Tästä syystä vanhat ja ainoat sandaalini ovat jääneet surkean vähälle käytölle, mutta nyt minulla on uudet. Ja uusissa on mahtavat, pehmeät Ecco-pohjat, jotka toivottavasti hellivät herkkänahkaisia jalkapohjiani. Ensimmäisen päivän jälkeen fiilis on lupaava.


Nuo ballerinat siis palautin, sillä kärki oli vähän liian kapea, ja jostain syystä ajattelin, että ne näyttivät jalassani kanooteilta. Kävelen siis reikäisillä halpisballerinoilla tämän kesän loppuun, ja ensi keväänä akuutti puutostila on taas edessä.

Lukijoissa ketään Ecco-faneja?

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Elämäni ensimmäinen sienisaalis

Yhtenä etätyöpäivänä viime viikolla lähdin iltapäivällä pienelle pääntuuletuskävelylle Metsään (eli Espoon keskuspuistoon). Vähän lenkkini puolivälin jälkeen bongasin polun varresta ryhmittymän harvinaisen kauniita ja herkullisen näköisiä sieniä.

Mutta. En ole koskaan sienestänyt, en tunnista sieniä, en ole koskaan syönyt itse poimimiani sieniä. Tykkään kyllä metsäsienistä tosi paljon, mutta ostan ne tuoreena torilta tai kaupasta säilykkeenä, koska a) pelkään poimivani myrkkysieniä b) en tiedä missä sieniä kasvaa, joten en löydä niitä, vaikka yrittäisin etsiä.


Siinä niitä kuitenkin kasvoi, polkuni varressa, syötävän näköisiä sieniä. Varmaan jotain tatteja, ajattelin. Onneksi oli puhelin mukana, niin googlasin siellä metsässä tattilajien kuvia. Hyvin sulauduin Pokemon-pelaajien joukkoon. Päädyin suureen todennäköisyyteen, että ne eivät varmaan ainakaan myrkkysieniä ole, joten keräsin kaikki ryhmittymän sienet syliini (eihän minulla tietenkään mitään kassia mukana ollut) ja kannoin ne kotiin. Olin varmaan aika näky, sylissä sieniä kuin mitäkin klapeja - sain parin kilometrin matkan aikana hymyileviä katseita ja yhden "hyvä saalis" -kommentin.

Kotona selasin sienten kuvia isommalta näytöltä, tutkin saalistani tarkemmin ja varmistuin, että olin kantanut kotiin koivunpunikkitatteja. Vain yksi sienistä osoittautui toukkaiseksi (ja parin muun jalka oli syöty), joten löytöni oli aika onnistunut. Pilkoin puhdistetut sienet paloiksi, heitin ne pannulle paistumaan, lisäsin sekaan voita, silputun sipulin, mustapippuria, suolaa ja persiljaa. Punikkitattimuhennos muuttui mustaksi kypsyessään eli ruuasta ei tullut kovin kaunista, mutta hyvää se oli. Sopivasti töistä kotiin tullut puolisokin uskalsi syödä sitä, eikä kumpikaan saanut vatsanpuruja.


Taidan kävellä sitä reittiä toistekin, jospa tästä ex tempore -sienestyksestä tulisi vaikka tapa ;)

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Keittiönpöydän pikapäivitys

Tunnustan: olen päätynyt mukaan sisustusbloggaajien villitykseen. Meilläkin liimaillaan nyt D-C-fix -muovikalvoa.

Olen varmaan aiemminkin kirjoittanut, että tähän asuntoon muutosta asti (eli noin kolme vuotta) ruokailuryhmä on ollut päivityslistalla. Olemmekin muutamaan otteeseen selailleet nettikirppiksiltä ja huonekalukauppojen verkkosivuilta uusia pöytiä. Pienellä neljän hengen pöydällä tila käy vähiin, jos syömään kutsutaan enemmän kuin pari ihmistä - tai jos pöydälle levitetään joku kunnon lautapeli. Suurin pöytä-ärsytyksen aihe on kuitenkin pahentunut viimeisen puolen vuoden aikana: pöydän pinta nimittäin näytti jo pitkään tältä:


Olemme selvästi istuneet liian paljon vierekkäin tuolla toisella puolella pöytää. Siinä aina syömme aamupalaa ja luemme Hesaria täppäriltä. Pöytä oli siis kulunut aika pahasti. Pöytäliinoja ei tule käytettyä, sillä pöytä pitää saada pyyhittyä helposti puhtaaksi kissankarvoista ja tassunjäljistä. Vahakangas taas olisi aivan liiallinen aikamatka 90-luvulle. Ostoslistalla oli siis uusi pöytä, kunnes bongasin Nooran blogista oivallisen pöydänkunnostusvinkin. Googlasin lisää tarinoita onnistuneista pöytien päällystyksistä, ja esittelin Bauhausin sivuilta löytyvät muovikalvot puolisolle. Pöydän kunnostus meni kesäloman tehtävälistalle, ja viime viikonloppuna viimein tehtiin pyöräretki Bauhausiin ja ruvettiin hommiin.


Tarrakalvon liimaaminen vaati tarkkuutta mutta oli yllättävän helppoa. Työvälineinä oli sakset, mattopuukko ja tasoittamiseen käytettiin kirjaa ja ikkunalastaa. Ohjeita ja havainnekuvia päällystämisestä löytyy yllä antamieni linkkien takaa hyvin, ja myös Youtubessa on videoita. (Meillä taas oli kummallakin kädet kiinni tarrakalvossa niin ettei siinä vaiheessa paljon kuvattu.) Jokin pikkuruinen ilmakupla pöytään jäi, mutta olen jopa yllättynyt, kuinka kiva lopputuloksesta tuli. Laitettiin siis tummanruskeaan pöytäämme musta puukuvioinen muovi, ja tulos näyttää suht uskottavasti maalatulta puupinnalta. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin pinta kestää kulutusta, mutta ainakin saatiin jatkoaikaa uuden ruokailuryhmän etsiskelyyn.

Pöytämme levyinen tarrarulla kustansi alle kympin, ja sitä jäi vielä jonkin verran yli. Suunnittelen päällystäväni sillä joku päivä pari tylsää valkoista kukkaruukkua tai jotain.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kesähäät ja vaatekriisit

Varmaan arvaattekin: en ole kukkamekkoihmisiä. Omistan yhden riittävän juhlavan kukkakuvioisen kesämekon, joka on jo huimat yhdeksän vuotta vanha. Tykkään siitä, koska se ei ole liian kukkainen (pohja on musta) ja malli on aivan oivallinen. Olen käynyt sillä suunnilleen juhlat kesässä, mutta etenkin jos peräkkäisiin juhliin osuu paljon samoja ihmisiä, alkaa nolottaa. Aina sama mekko. Vaikka ihmiset unohtaisivatkin, mitä missäkin juhlissa kenelläkin on päällä ollut, alkaahan se näyttää hassulta ainakin valokuva-albumeissa. Miksi miehillä ei ole ongelmaa käyttää juhlat toisensa jälkeen samaa tummaa pukua, mutta ainokaisen kukkamekon kanssa iskee kriisi? Ongelma lienee enimmäkseen oman pääni sisällä, mutta tunnistatteko fiiliksen?


Heinäkuun alussa oltiin vieraana toisissa tälle kesälle osuvissa häissä. Matkalaukkua pakatessa vaatekriisi iski. Varma vanha kukkamekkoni ei sopinut yhteen uuden laukkuni kanssa - ja olin ajatellut säästää mekon tämänkesäisen käyttökerran niihin toisiin, tuleviin juhliin, joissa olisi osittain samoja ihmisiä. Puristavia, lököttäviä ja muuten vaan huonoja vanhoja juhlavaatteita lenteli kirppiskassiin, ja melkein lähdin paniikkiostoksille. Lopulta kuitenkin päädyin hyväksihavaituista arkivaatteista yhdisteltyyn konferenssi-illallislookiin. Jakku on pari vuotta vanha (Anttilasta), hihaton sifonkipaita keväällä H&M:stä ostettu (omistan kolme melkein samanlaista: vihreän lisäksi harmaan ja valkoisen), joustava hame jostakin kirppikseltä kauan kauan sitten ja kengät en-muista-mistä huikeat 12 vuotta sitten hankittu.

Viihdyin paremmin kuin kukkamekossa. Eikä tarvinnut ostaa mitään uutta. Katsotaan, miten seuraavien juhlien kohdalla käy.


perjantai 15. heinäkuuta 2016

Berliinin ostokset

Kuten toissapostauksessa lupailin, esittelen Berliinistä shoppaillut pari tavaraa omana juttunaan.

Reissuviikonloppumme sunnuntain aamupäivän vietimme siis Mauerparkin puistokirppiksellä, jossa kyllä käytetyn tavaran lisäksi oli myynnissä kaikenlaista muutakin turistiteeppareista macha-pirtelöön. Kirpparin idea meni vähän hukkaan, sillä löysin ainoastaan uusia asioita. Ensimmäiseksi ostin laukun, kuten Instagramia seuraaville jo samana päivänä raportoinkin.


En olekaan ostanut ei-läppärin-mentävää laukkua pariin vuoteen, sillä juhla- tai bilelaukkuja tarvitsee tätä nykyä niin harvoin, etten ole ehtinyt kyllästyä vanhoihin tai kuluttaa niitä puhki. Tämä värikäs yksilö toivottavasti pääsee kuluvana vuonna piristämään mustia akateemisia juhla-asua useampaankin karonkkaan - ehkä siihen omaankin sitten joskus. Yksiin kesähäihin laukku jo pääsikin edustamaan, mutta juhlissa otetut kuvat muhivat vielä muistikortilla.

Arvelin laukun täyttävän jotakin aukkoa asustekaapissani, sillä se on sopivasti isompi kuin kirjekuorilaukku - vetää kännykän, lompakon ja huulipunan ohella myös kameran - mutta menee vielä juhlalaukusta.

Toinen löytöni oli kissapaita, jonka itse asiassa bongasi eräästä kojusta puolisoni. Olin heti ensimmäisten kirppistelyminuuttien aikana hiplaillut yhdessä rekissä kissakuvioista mekkoa, jonka jätin kuitenkin sovitusmahdollisuuden puutteen ja mekon omituisten kaulusten takia ostamatta. Ehkä siitä kuitenkin virittyi päälle jonkinlainen hullu kissaleidivaihde. Uusi toppini vilahtikin jo matkakuvissa, sillä pahiskissatoppi pääsi ulos ravintolaillalliselle jo samana iltana reissun päällä.



Hihattomassa topissa velmuilevalla katilla on siis sätkä suussa.
(Tähän jokin tupakanvastainen disclaimer, etten nyt innosta ketään nuorison edustajaa pyrkimään samaan cooliuteen kuin paitani eläin.)

Lisäksi ostin pari mainiota perusneuletta, punaisen ja mustan, kaupasta nimeltä Uniqlo, mutta koska en nyt kesäkiireiden keskellä saa millään aikaiseksi niistä kuvia, antaapa olla.