maanantai 16. toukokuuta 2016

Kohta kolmekymppinen

Olen potenut kevään mittaan hetkittäistä ahdistusta. Mieleen hiipi kysymys: onkohan tämä kolmenkympin kriisi? Tällä viikolla se pyöreä luku sitten kilahtaa mittariin.

Sinänsä vanheneminen on minusta ihan mukavaa. Olen nyt paljon tasapainoisempi ja onnellisempi kuin teinivuosina tai alle kaksivitosena. Enkä kriiseile yhtään siitä, ettenkö olisi saavuttanut tarpeeksi. Ura on edennyt tähän asti nätisti suunnitelman mukaan ja parisuhde täyttää tänä vuonna huikeat kymmenen vuotta. Jos kaksikymmenvuotissyntymäpäivän aattona olisin listannut unelmiani, uskon, että voisin nyt todeta tärkeimpien niistä täyttyneen.


Kriiseilyni koskeekin nimenomaan sitä, että huomaan elämäni suunnan vakiintuneen. Teini-iässä tuntui mahdolliselta aina halutessaan aloittaa puhtaalta pöydältä, ja jossain mielessä henkisesti teinkin niin muuttaessani 16-vuotiaana pienestä kotikunnastani Tampereelle ja uudelleen 19-vuotiaana Turkuun. Noiden muuttojen yhteydessä ajattelin tekeväni oman elämäni KonMari-inventaarioita: otan mukaan vain sen, minkä haluan, muun jätän. Eihän se käytännössä niin mennyt ja jossain määrin vain pakenin. Mutta periaatteessa.
Olen tähän asti pyrkinyt ajattelemaan, että kaikki on mahdollista, periaatteessa. Jos kyllästyn elämääni sellaisena kuin se on, asialle voi tehdä jotain. Tajuatteko, mitä tarkoitan? En sitä, että olisin jokaisen huonon päivän kohdalla häipymässä takavasemmalle ja jättämässä kaiken, vaan sitä, että kurjat hetket auttaa jaksamaan ajatus siitä, että mitään ei ole pakko - että olen ihan vapaaehtoisesti valinnut tilanteeni ja valitsen sen joka päivä uudestaan.


Nyt kolmekymppisenä alan tajuta, että vaihtoehtoja ei enää olekaan loputtomasti auki. Jos eroaisin nyt, en enää uudessa suhteessa voisi kymmentä vuotta pohtia, tarvitseko olla äitityyppiä halutakseen lapsia, kuten nyt olen tehnyt. Jos nyt vaihtaisin alaa, joutuisin aloittamaan taas siitä pisteestä, missä yksitoista vuotta sitten olin - enkä varmaan ehtisi huipulle ennen eläkeikää. En enää saisi opintotukeakaan, joten paluuta köyhiin mutta huolettomiin opiskeluaikoihin ei sellaisenaan olisi. Usein tulee vastaan asioita, joita olisi ollut hyvä tehdä toisin - olisi pitänyt ottaa sivuaineeksi sen-ja-sen sijaan se-ja-se, olisi pitänyt pitää kielitaitoa yllä paremmin, olisi pitänyt lähteä vaihtoon. Joinakin päivinä tuntuu, että olen vankina valitsemassani laatikossa. Se on ihan kiva laatikko, enkä halua sieltä pois, mutta MITÄ JOS HALUAISIN. Olisiko se mahdollista?

Toisaalta yritän muistuttaa itselleni, että elämää on vielä hyvällä tuurilla kaksi kolmannesta jäljellä. Vaikka nuoruus päättyy ja ikäryhmä pitää nettikyselyssä ruksia uuteen laatikkoon, mikäli tulevinakin vuosikymmeninä tapahtuu yhtä paljon kuin vuosina kahdestakympistä kolmeenkymppiin, ehdin kyllä toteuttaa vielä aika monta unelmaa. Jospa valinnoissa olisi sittenkin vielä kyse järjestyksestä, mitä tehdä ensin kuin mitä ollenkaan. Mistä sitten tällä hetkellä unelmoin? Mitä tahtoisin tehdä ennen kuin seuraava vuosikymmen vilahtaa ohi?

- Haluan edetä uralla: tehdä väikkärin jälkeen post doc -tutkimusta ja ylipäätään alani töitä. Vakiduunia lienee turha odottaa vielä kymmeneen vuoteen, mutta saahan sitä haaveilla.
- Haluan asua ulkomailla edes jonkinlaisen pidemmän pätkän, mieluiten tekemässä niitä uraa edistäviä töitä.
- Haluan matkustella ja nähdä maailmaa aina vain lisää, haluan käydä mm. Gardajärvellä, Alpeilla, USA:ssa, Australiassa, Egyptissä, Kreetalla, Japanissa, Irlannissa ja Portugalissa.
- Haluan jatkossakin löytää aikaa harrastaa kulttuuria, lukea romaaneja, syödä hyvin ja tehdä käsitöitä.
- Haluan säästää, sijoittaa ja vaurastua. (Tutkijan palkallako, hah!)
- Haluan lapsen. Yksi riittää. (Mutta miten tämä haave sopii yhteen kaiken edellä listatun kanssa, onkin iso kysymys.)
- Haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena niin fyysisesti kuin henkisesti.
- Haluan pitää huolta ihmissuhteistani ja löytää samat tyypit viereltäni vielä kymmenen vuoden päästäkin.
- Haluan asua lähempänä keskustaa. (Espoon keskusta ei lasketa.) Ja ehkä kymmenen vuoden päästä olisi kiva omistaa muutama neliö enemmän. Omakotitalosta en haaveile, omasta pihastakin vain hyvin harvoin.

Mistäs te, hyvät lukijat, haaveilette?

7 kommenttia:

Hannariina kirjoitti...

Hyvä teksti! Myöhästyneet onnittelut :) Itsekin myönnän vuosi sitten tai oikeastaan jo aiemmin kriiseilleeni aika samojen asioiden äärellä. Teininä ajattelin keskivertoisuuden ja tavallisuuden olevan pahinta mahdollista, mutta nyt eläessäni juuri siten, on tää ihan vallan hyvä. Lapsien myötä tuntuu, että monikin asia on tullut "mahdottomaksi", mutta oikeastaan ongelma on laiskuus eikä ne lapset :D Ihania tavoitteita, onnea niiden toteuttamiseen!

Katarimaria kirjoitti...

Kiitos! Juuri taas viikonloppuna, kun oltiin puolison kanssa reissun päällä, katseltiin lasten kanssa kaupunkilomailevia ihmisiä ja puhuttiin, että ehkä mekin vielä voidaan matkustaa, vaikka joku muksu muutaman vuoden sisään perheeseen saapuisikin :)

Craft Candidate kirjoitti...

Onneksi elämä ei lopu kolmikymppisenä ;) ja kaikki muutkin seuraavat tasakymmenluvut tuovat omat kriisinsä mutta samalla aina henkisen kasvun paikan, näin luulen jokaisen meistä aika ajoin omaa elämäänsä pohtivan... :)

Minna M kirjoitti...

Mielenkiintoista pohdintaa. Jonkinlainen pohdinta on itselläkin käynnostymässä, kun 40 lähestyy. Lapsiluku on täynnä, vakityöpaikasta olen irtisanoutunut, teen väliaikaiseksi suunnittelemaani työtä, unelmien koti on hankittu. Vieläkään en tiedä, mitä haluaisin tehdä isona.

Katja/Optimismiajaenergiaa kirjoitti...

Tulin tutustumaan sinuun tarkemmin! Haaveilu kannattaa aina, niillä on tapana toteutua! Minä odotin esikoista kun täytin 30 vuotta ja olin siihen mennessä valmistunut maisteriksi, asunut kolme vuotta Thaimaassa ja yhden Englannissa, matkustellut paljon ja kokeillut uusia harrastuksia. Nyt kun 35 pamahtaa mittariin, on taas vähän uusi ahdistus. Lähinnä sen takia, että tekisi mieli hidastaa aikaa. Kaikki on niin kivaa ja päivissä niin paljon ihanaa, että haluaisi hidastaa ajan kulua!

Kivaa oli tutustua sinuunkin paremmin! :)

Ma-Ri-A / Jotain uutta,vanhaa, käsintehtyä ja kaunista kirjoitti...

"Ilahduttavaa", että joku muukin kriiseilee numeroidensa kanssa - itsekin allekirjoitan aika monta pohdiskeluasi, mm. sen, että itsekin toivon jälkikasvua (jossain vaiheessa), mutta miten se jälkikasvu mahtuu elämän muihin suunnitelmiin - varsinkaan kun ikinä ei voi ottaa lisääntymisoikeuttaan itsestäänselvyytenä.
Itsekin haluaisin kokea yhtä sun toista - haluaisin ne maisteripaperit valmiiksi (opintotuella eläminen ei huvita), haluaisin matkustella (rahanmenoa), rivitaloasunnon (lisää rahanmenoa) jne.
Välillä itse ahdistun, kun kaverit vakiintuvat ja tulee vauvauutisia (eikä minulla ole mitään lapsia vastaan, olenhan itsekin lastentarhanopettaja), mutta silti rakkaiden ihmisten muuttuvat elämäntilanteet vaikuttavat vääjäämättä aina jollain tasolla omaankin elämään - niin hyvässä kuin pahassa.

Veera / Oranssia kirjoitti...

Mielenkiintoisia ajatuksia! Mulla tulee kesällä 30 täyteen ja oon myös pohdiskellut viime aikoina elämää. Mä oon ehkä enemmän siinä tilanteessa, että oon saavuttanut monta haavetta (ammatti, asunto, lapset yms) ja oon nyt alkanut pohtia, mitäs nyt sitten. Tai ehkä oon alkanut ennemminkin kyseenalaistaa aiempia ajatuksia ja pohtinut, mitä seuraavaksi haluaisin. :)