maanantai 13. huhtikuuta 2015

Erään tuolin tarina

Kesällä 2003, hurjat 12 vuotta sitten, 17-vuotiaana lukiolaisena, olin muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntoon. Toki olin jo vuoden päivät asunut poissa kotoa, erään sukulaistädin alivuokralaisena, mutta siinä huoneessa omia huonekaluja minulla oli vain sänky ja kirjoituspöytä. Kämppiksen kanssa yhteisessä kolmiossa sisustettavana olikin sitten myös olohuone ja keittiö, ja siispä tuona kesänä ennen muuttoa ostin ensimmäiset aivan ihkaomat huonekalut. Kotikuntani kirpputorilta löysin sinisen nojatuolin, johon ihastuin, ja se kulki kanssani nämä 12 vuotta muutosta toiseen. Tänään on hieman haikea fiilis, sillä tuoli on tullut elämänkaarensa päähän ja odottelen Nouto-Sortti-kuljetusta viemään sitä kaatopaikalle.

Syy lähtöön on tämä:

 Muuan pitkäkyntinen eläin on vähän raastanut tuolia. Joku kätevä osaisi ehkä vielä verhoilla tuolin uusiksi - minä en. Täytteetkin ovat painuneet kasaan ja toinen käsinoja vääntynyt, joten pelkällä uudella kankaalla ei selvittäisi. Uuden sohvan tulosta saakka tuoliraasu on odottanut parvekkeella lähtöä, joka tänään viimein koittaa.

Kissat ovat rakastaneet tuolia myös muuten kuin ylimääräisenä raapimispuuna. Jopa parvekkeella kevättalvella se oli suosittu nukkumapaikka.


Ihan ensimmäisessä asunnossa se sopi sisustukseen loistavasti, kun melkein kaikki olohuoneessa oli sinistä.


Aina se paikkansa jostakin löysi, ja oli useimmiten niin kissankarvainen, ettei siihen ihmisten juuri kannattanut takamustaan asettaa.


Vanhoja kuvia selaillessa kiinnittää huomiota, että meillä oli ennen ihan hirveästi tavaraa. Vähempiin neliöihin mahtui paljon enemmän huonekaluja. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen avaraa tilaa. Vähemmän on enemmän, paitsi huonekasveja ja kirjoja, joita en koskaan voi olla liikaa. Joskin viimeisimmässä luopumisvimmassa päätin laittaa eteenpäin jopa laatikollisen jälkimmäisiä. Tuolin häivyttyä iloitsen siitä, että parvekkeella mahtuu taas olemaan ja voin lähipäivinä siivoilla sen kevätkuntoon.

Ei kommentteja: