lauantai 22. marraskuuta 2014

Ainoa oikea mummon pipariohje

Koko marraskuun olen himoinnut piparitaikinaa. Siispä piti alkaa leipomahommiin, jotta sai verukkeen syödä sitä taikinaa. Olen muuten ruokien suhteen tosi liberaali, syön ihan mitä vaan ja kokeilen mielelläni kaikkea uutta, mutta piparit ovat poikkeus. Niiden suhteen olen ihan kamala konservatiivi. Koskaan en osta kaupan taikinaa, ja joka ainoa kerta, kun piparitaikinan olen omin kätösin sekoittanut, sen ainekset ovat tulleet tasan tästä samasta reseptistä, jolla sekä äitini että kumpainenkin mummuni leipoi pipareita jokaisena lapsuuteni talvena. Joo, muunlaisetkin piparit voivat olla ihan hyviä, mutta kun ne eivät ole niitä oikeita.

piparit kardemumma
piparit kissamuotti

Tällä reseptillä tulee siis vaaleita, paksuja ja pehmeitä pipareita, joiden erikoisuutena on kardemumma. Mikään salainen sukuresepti tämä ei ole, vaan tarina kertoo mummuista toisen löytäneen tämän jonkin reseptikisan julkaisusta. Ja koska pipareista nyt vaan tulee erittäin hyviä, ohje levisi reseptikirjasta toiseen. Äidin kokoelmasta olen kopioinut sen itselleni. Ohje löytyy netistäkin nimellä Kukkolan piparkakut, mutta minulle se on mummun pipariohje.

Mummon pipariohje
Margariinia oli taikinantekohetkellä jääkaapissa vain puolikkaaseen taikinaan, laiskamatona en jaksanut kauppaan enkä suurpiirteisenä leipojana alkanut puolittaa kananmunia, joten taikinasta tuli tahmaista ja pipareista muodottomia. Meidän uunilla tuo ohjeen mukainen kahdeksasta kymmeneen minuuttia oli näille ihan liikaa, joten ensimmäisestä pellillisestä tuli liian tummia. Toista pellillistä paistoin ehkä kuutisen minuuttia, jolloin sain sopivan vaaleita ja meheviä piparkakkuja. Hyvät vaaleat onkin jo melkein syöty pois, joten saanen vielä joulukuussa tekosyyn tehdä toisen kerran piparitaikinaa!

piparkakut
Loppukaneetiksi vielä siteeraus Absoluuttiselta Nollapisteeltä, laulusta, joka soi päässäni aina taikinakulhoja raaputellessani:

Miksi meillä on niin harvoin vaikeaa?
Miksi meidän pitää syödä taikinaa?
Miksi meidän pitää tottua hauskaan?
Miksi kyselen ruokinta-aikaan?

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Etätyöläisen normipäivä

Koska tykkään lukea blogeista päivä kuvina -postauksia, yritin keskiviikkona räpsiä omasta normipäivästänikin hiukan kuvia. Keskenhän se jäi, mutta teenpä nyt koosteen silti. Silläkin uhalla, ettei ketään kiinnosta, koska minun päiväni ei sisältänyt yhtään showroomia, superfoodia, vauvapuklua eikä leikkipuistoa, mistä nämä päiväpostaukset eri tyylilajien blogeissa yleensä näyttävät koostuvan. Ehkä joskus myöhemmin voin sitten itse lukea, että ai niin tuollaista se meininki silloin oli. Ja päivitellä, että olipas löysäilyä, kuten nyt puhisen lukiessani blogiarkiston opiskeluaikojen juttuja.

Keskiviikkona heräsin normaalia myöhemmin, vasta vähän ennen kahdeksaa, koska puoliso oli noussut jo aikaisemmin, enkä etäpäivinä yleensä itselleni laita herätystä. Aamupalaksi keittelin puuroa, koska Turku-päivinä puuron tekoon menee liikaa aikaa mutta etäpäivänä ehtii. Kaurapuuroa naamaan lapatessani selailin täppäriltä päivän Hesaria. Koska etäpäivänä ei tarvitse käyttää aikaa näyttääkseen ihmiseltä tai kuljettautuakseen työpaikalle, käynnistelin tietokonetta jo puoli yhdeksältä.


Olin jo edellispäivän kotimatkalla laatinut etäpäivälle tehtävälistan. Se on toisaalta hyvä, toisaalta paha tapa. Hyvä siksi, että muistan, mitä oikeasti pitää priorisoida (kuten nyt yliopistopedagogiikan ja latinan tehtäviä), jotta kalmanlinjat pitävät, mutta paha tapani on tunkea listoihin epärealistisia määriä hommia näinä etäpäivinä, jolloin kuvittelen, että käytän aivojen lepuutustauot äärimmäisen tehokkaasti hyödykseni tekemällä kaikkea järkevää ja tarpeellista, kuten kotitöitä ja kuntoilua. Listan "löytötavara" muuten tarkoittaa villatakkia, jonka taannoin unohdin baariin (voi minua idioottia!) ja jota pitäisi jaksaa tiedustella vielä toiseen kertaan. Puhelut vieraille tahoille ovat inhokkiasioideni kärkipäässä, joten jotta homma koskaan hoituisi, siihen pitää painostaa itseään muistilapulla. Ei silti hoitunut homma keskiviikkona eikä muinakaan päivinä. Ehkä ensi viikolla, vaikka luulenkin, että villatakin löytyminen on varsin epätodennäköistä. Luultavasti pitää mennä lankakaupoille ja neuloa uusi samanlainen.

Aloitan päivän leppoisasti katsomalla yliopistopedagogiikan luentotallenteen sohvalla. Samalla luen sähköpostit, naputtelen luennon aiheesta annetun kirjoitustehtävän ja ihan vähän kudonkin. Puikoilla kirjoneulelapaset taikaluuppitekniikalla.

Tehtävälistan ensimmäinen homma hoidettu! Puoli yhdeltätoista on tauon paikka. Olen saanut tekstiviestin, että Huutonetistä ostamani talvitakki olisi noudettavissa Matkahuollon pisteestä. Päätän lähteä käymään kuntosalilla (flunssan takia syyskuussa aloitettuun rutiiniin on tullut kahden viikon tauko) ja hakea samalla paketin. Jotta jaksaisi urheilla, pitää syödä vähän välipalaa: omena, jugurttia ja kourallinen cashew-pähkinöitä. Rölli saa nuolla kipon.



Taukoretkeni menee pieleen. Ensinnäkin kuntosalin oven avaava sormenjälkitunnistussysteemi ei päästä minua sisälle. Toisekseen luen saamani paketti-ilmoituksen uudestaan, ja tajuan, että lähimmän noutopisteen sijaan pakettini onkin kuuden kilometrin päässä Kauklahdessa. Kiukkuisena kävelen takaisin kotiin. Koska ulkona paistaa jopa vähän aurinko ja ärtymys pitää jotenkin haihduttaa ennen kuin voin keskittyä töihin, vaihdan salikassin pyöräilykypärään ja lähden pyörällä hakemaan paketin. Poljen kovaa, niin tulee se päivän kuntoilukin siinä samalla. Kiukkukin karisee matkan varrelle. Onneksi ostettu takki sentään on sopiva.

Kotiin päästyäni alan kehitellä päivän lounasta kaapeista löytyneistä aineksista. Pakastimesta löytyy viimeisen käyttöpäivän tarjouksesta jo hyvän aikaa sitten ostettuja lihasuikaleita, jotka kannattaisi varmaan käyttää pois, joten päätän tehdä keittoa. Vihanneksia ja tomaattimurskaa ja reilusti mausteita sekaan, ja pata pariksi tunniksi porisemaan.

Ai niin, tämän piti olla työpäivä. Seuraavana listassani on latinan opiskelu. Latinan kurssi kyllä ei ole töitä nähnytkään, mutta työsuunnitelmassani on varattu tunteja omille jatko-opinnoille, joten yritän olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että opiskelen jotain vähän vähemmän tarpeellistakin. Viimeviikkoisen flunssan takia olin tunnilta poissa, ja tehtäviä on rästissä niin, että opiskeluun menee miltei koko iltapäivä.


Joskus kolmen maissa lihakeitto on valmista, ja syön lounasta. Hesari on selattu läpi, joten lounasseuraa pitää edellispäivänä postiluukusta kolahtanut Tiede-lehti. Jälkkäriksi juon glögiä ja sulatan pakastimesta marjamuffinin.



Sitten oikeiden töiden pariin. Yksi väitöskirjaani tulevista artikkeleista on aivan viimeistä silausta vaille valmis. Asetukset pitää muokata lehden vaatimusten mukaisiksi, ja itse artikkelitekstin lisäksi pyydetään tiivistelmiä sekä suomeksi että englanniksi. Kissat virkistyvät nukuttuaan koko päivän, ja jotta saan keskittyä rauhassa, kehitän niille tekemistä laittamalla herkkupaloja lelurataan kaiveltavaksi.



Lopulta artikkelin olennaiset asiat on pakattu 150 sanaan. Puoliso tulee töistä harvinaisen aikaisin, jo viiden maissa. Vieraskielinen tiivistelmäni vaatii vielä hiontaa, ja M auttaa minua lauserakenteiden kanssa. Puoli seitsemältä artikkeli on kunnossa (joskin heti seuraavana aamuna keksin siitä vielä vaikka kuinka paljon korjattavaa) ja päivä pulkassa. Tehtävälistalta on vielä yliviivaamatta imurointi, kuntosali, piparitaikina ja löytötavara, joten tavoitteet jäivät taas kerran saavuttamatta, vaikkakin oikeasti kiireelliset ja priorisoitavat hommat hoituivat.

Posti on tuonut lapun toisestakin Huutonet-ostoksesta, joten päätän lähteä iltakävelylle hakemaan vielä senkin ja käyn samalla ruokakaupassa. (Normaalipäivänä en kyllä vastaanota nettiostoksia ihan tällaiseen tahtiin.) Illalla keitellään vielä teetä, intoudutaan paistamaan pari joulutorttua ja katsotaan telkkaria. Pakkailen laukkuni valmiiksi seuraavaa työpäivää varten, joka alkaa taas junamatkalla.

PS. Muinoin vuonna 2009 päiväni kulkivat jotenkuten näin tai näin.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Pöllösilmät ja oikeanlaista harmaata

Pääsin Melkein kuin uusi -blogin Krissen siivellä taas vierailemaan bloggaajien inspiraatiopäivään muutama viikko sitten. Siellä päädyimme ottamaan osaa Indiedaysin ja Hobby Hallin 10 minuutin stailaushaasteeseen, jossa koostimme omaa silmää miellyttävän makuuhuoneen sisustuksen. Valittavana oli jouluisia punaisen ja harmaan sävyjä, ja vannoutuneena punaisen ystävänä olisinkin kuvitellut liimautuvani kaikkein jouluisimpiin esineisiin, mutta yllättäen kahden äkkiseltään ajatellen suht erilaisen sisustajan maut yhteen lyötynä kävikin toisin. Harmaa siis voitti, ja nimenomaan oikeanlainen, harmonisesti yhteen sointuva harmaa! Muiksi yhdistäviksi tekijöiksi sisustusmauillemme löytyi jyrkkä ei tekstiprinteille ja kimallukselle.

Tyynykasasta pilkistävä keltasilmäinen pöllö vei sydämeni. Se nimittäin muistuttaa aika suuresti armasta pöllökissaani Ullaa pyöreine silmineen (ks. esim. sivupalkin karikatyyri). Pyöreän maton virkkaamista omin pikku kätösin olen suunnitellut jo pari vuotta.  Hyvä tietää, mikäli projekti jää ikuisesti suunnitteluasteelle, että sellaisia saa ihan valmiinakin!



Itse olen vasta tänä vuonna oikeastaan vasta tajunnut harmaan mahdollisuudet niin pukeutumisessa kuin sisustuksessakin. Harmaa on uusi ja parempi musta, pukee kalpeanaamaa niin paljon nätimmin. Tuo harmaa päiväpeite sopisi meillekin aika hyvin - sitten kun edellinen alkaa olla kissojen puhki raastama. Nyt olen alkanut haaveilla myös harmaasta sohvasta. Jos sellainen jonain päivänä meille sattuisi muuttamaan, keltasilmäpöllötyyny sopisi sen nurkkaan aika nätisti! Tai miksei nykyisenkin, ruskean sohvan...

Yhteisstailaustamme voi äänestää Indiedaysin ja Hobby Hallin kampanjasivulla täällä. Muut toteutukset puolestaan löytyvät täältä. Äänestäneiden kesken arvotaan lakanasetti ja Iittalan Taika-mukeja, ja äänestyksen voittaja pääsee Hobby Hallille jatkamaan stailaustaitojen harjoittamista. Napu napu kaikki äänestämään siis!

Vauhti oli kova - mutta hauskaa oli ja hyvä tuli!




PS. Blogini nimeen on kampanjasivulla livahtanut pieni sanamuunnos. Ilmoitan asiasta, mutta mitäpä yksi sana suuntaan tai toiseen. Arki kuitenkin on täällä edelleen täysin proosallista, ei niinkään persoonallista ;) Homma korjaantui!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kai se joskus menee ohi

Vuoden ankeimmasta päivästä on taas selvitty. Nyt pitää vielä jaksaa selata nopeasti ohi kaikki blogien perheonnea hehkuttavat isänpäiväpostaukset, ja sitten voi taas olla vähemmän surullinen. Kai tästä joskus tulee helpompaa. Vähintäänkin sitten, jos joskus on oma lapsi, päivä saa muutakin sisältöä.

Minun isäni ei ollut juhlan arvoinen. Eikä hän ole kuollut, mutta puhun hänestä imperfektissä.

Vuosia sitten kirjoitin isänpäivärunon.


olisitpa kuollut
en veisi haudalle kynttilää
ehkä vaikenisin
eihän kuolleista saa puhua pahaa

siispä sinun olisi pitänyt kuolla
jo ennen syntymääni
olisin jonkun muun lapsi

ehkä rakastaisin elämää
sanojen sijasta
ehkä opiskelisin lääkäriksi
minulla olisi vaaleat hiukset
ehjä mieli


Hyvät ihmiset, älkää ensi vuonna toivottako hyvää isänpäivää kaikille isille. Toivottakaa sitä vain niille, jotka sen ansaitsevat.

Minä toivotan voimia niille, joilla isää ei enää ole tai joilla sellaista ei koskaan ollutkaan, sekä niille, joilla minun tapaani kävi huono tuuri, kun vanhempia arvottiin. Koko vuodeksi.