tiistai 26. elokuuta 2014

Pallokissan pyöreä vuosikymmen

Ullan tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa, mutta koska tiemme kohtasivat marraskuussa 2004 ja Ulla oli silloin luovutusiän ylittänyt pentu, lienee hän (huom. pronominitutkijan tietoisesti provosoiva pronominivalinta) saapunut maailmaan saman vuoden elo- tai syyskuussa. Joskus näillä main Ulla-Pulla Ulpukka Läski-Paakku Uklu-Puklu Pöllösilmä Ultsi Pallopää Ulpupupu Mustapörkki voi siis juhlia kymppisynttäreitään. Sen kunniaksi teen pienimuotoisen retrospektiivin näihin kymmeneen yhteiseen vuoteemme.

Syksyllä 2004 olin 18-vuotias abi ja asuin Tampereella kämppiksen kanssa. Koti ei ollut koti ilman kissaa, sillä lapsuuteni vaihtuvat maatilakissat olivat jääneet Satakuntaan. Ullakin syntyi The Maakunnassa ja päätyi minulle varsin äkkipikaisen tapahtumaketjun seurauksena. Veljeni oli ottanut kissanpennun, ja viikonloppulomalla kävin katsomassa sitä. Tuli puheeksi, että omakin olisi niin kiva, ja kappas, seuraavana sunnuntai-iltana nousinkin bussiin mukanani pyykättyjen vaatteiden lisäksi myös veljeltä lainattu kuljetuskoppa ja pieni musta kissa, veljen kissan sisarus.


Ulla oli pentueen viimeinen, se arka rääpäle, joka ei meinannut kelvata kellekään. Ensimmäiset päivät murjotimme kumpikin telkeytyneinä synnyinkotini vinttihuoneeseen äitipuolen totaalikilariraivarin jäljiltä. Heittelin kirjoituspöydän laatikoston taakse asemoituneelle pikkukaverille kissanmuroja, ja vähitellen meistä tuli kaverit. Ulla muistutti jo pienenä omistajaansa vahvasti siinä, että kumpikin tunnemme tervettä epäluuloa ihmisiä kohtaan. Vanhat Tampereen-tutut varmaan vieläkin muistavat kissanpennun, josta yleensä näkyivät vain kiiluvat silmät sängyn alla. Nykyäänkin Ulla kestää vieraita vain vähäsen paremmin. Tuttujen ihmisten kanssa se kuitenkin on tosi sosiaalinen ja ystävällinen kissa.

Luovutushetkellä minulle kerrottiin, että pentu oli kolli. Ulla ei siis ollut alun perin nimeltään Ulla vaan Kasperi. Muutaman viikon kuluttua alkoi kuitenkin näyttää siltä, että kyseiselle kollille ei pallit kasva koskaan, joten nimikin päätyi vaihtoon. Ullasta tuli Ulla ystävän ehdotuksesta, siksi että kirjassa Suvi Kinoksen Seitsemän enoa kaikkien kissojen nimi on joko Ulla tai Kalle.

Ylioppilaslahjarahoilla ostin Ullalle kiipeilypuun. Kuvassa näkyy myös silloinen työvälineeni: lukuloman ja lukion jälkeisen kesän tein kolmea osa-aikaista työtä: jaoin mainoksia, Tamperelaista ja siivosin marketteja. Kevät ja kesä olivat yksinäistä ja stressaavaa aikaa, kun kämppiskin lähti kotikonnuilleen. Onneksi oli tämä pieni musta kämppis, joka odotti minua kotiin ja jonka takia piti nousta ylös, käydä kaupassa ja ansaita rahaa vuokraan. - Ja kissan leikkaukseen, sillä Ullan ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt kiima-aika oli kerrostaloasunnossa sen verran raastava kokemus, että pentuhaaveita oli turha naukua yhtään sen enempää.

Ylioppilaskesän jälkeen, tasan yhdeksän vuotta sitten muutimme Turkuun Ullan ja parin ystävän kanssa. Oman stressinsä muuttoon ja kimppa-asumiseen toi, että vuokrasopimusta allekirjoitettaessa selvisi, että vuokranantajan mielestä asuntoon ei saisi tuoda lemmikkiä. Puolitoista vuotta meillä oli siis luvaton ja salainen alivuokralainen, joka välillä öisin juoksi ja maukui hiukan liikaa.

Suunnilleen kahdeksan vuotta sitten Ulla joutui luopumaan yksinoikeudestaan nukkua vieressäni. M:n ja Ullan ensikohtaamisissa taisi olla epäluuloja kumpaankin suuntaan, mutta lopulta M:stä kuoriutui kissaihminen ja hän pääsi Ullan "hyväksyttyjen ihmisten listalle". Eteen tuli muutto pois kimppakämpästä - tällä kertaa lemmikit sallivaan asuntoon. Kissanruuat alettiin ostaa yhteiseltä taloustililtä ja Ullasta tuli jaettua omaisuutta. Uuden asunnon pihapiirissä Ulla olisi saanut ulkoillakin, vaan eipä se ole lenkkeilystä koskaan perustanut tai avaran taivaan alle kaivannut, outo tyyppi.


Lisää järkytyksiä Ulla joutui kohtaamaan taas seuraavana syksynä, kun se sai asuinkumppanikseen lajitoverin. Pikkukaveri pääsi Ullan suosioon huomattavasti nopeammin kuin uudet ihmiset - jo kolmen päivän päästä kissat nukkuivat vierekkäin. Kummallinen kuriositeetti oli, että Röllin tulon jälkeen Ulla ei maukunut varmaan vuoteen. Ehkä se oli ihmisten kanssa vietettyjen vuosien aikana unohtanut, kuinka puhutaan kissaa oikein!









Nyt pikkukaverista on kasvanut Ullaa paljon isompi, ja vanha kärttyisä tätikatti pitää välillä pelastaa Röllin painimatseilta. Kamala ajatus, että Pullamöykystä aika joskus jättää! Se on kulkenut mukanani niin monenlaiset käänteet, että elämää on vaikea kuvitella ilman sitä. Hyvällä tuurilla Ulla kuitenkin elää vielä toiset kymmenen vuotta, muuttuu entistä paksummaksi ja kärttyisemmäksi ja ehtii paheksua vielä kaikkia tulevia vieraita, huonekaluja, muuttoja ja perheenjäseniä.

Ei kommentteja: