keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Älä ole robotti

Uudenvuodentavoitteeni "jos tekisi tänä vuonna vähän jotain muutakin kuin töitä" vaikuttaa hankalammalta toteuttaa kuin luulisi. Mitäpä muuta paljon olisin alkuvuonna sen Kuuban-reissun jälkeen tehnyt kuin töitä. Olen kahden artikkelin viimeistelyn kanssa aikataulusta jäljessä, koska alkuvuodesta opetus söi odotettua enemmän aikaa. Jotenkin kalenteriini on taas tupsahtanut vaikka kuinka monta konferenssiesitelmää, jonkin kolumninkin lupasin kirjoittaa, yliopistopedagogiikan kotitehtävien ja kehityshankeraportin kalmanlinjat poltteleva kalenterissa. Samaan aikaan tarjolla olisi kauhean hyvä tilaisuus kerrata akateemista ruotsia harvoin järjestettävällä kurssilla sekä maailmanluokan kielitiedegurun vierailuluento, joka pitäisi käydä kuuntelemassa. Kaikki tämä pitäisi hoitaa jossakin välissä oppiaineen opetussuunnitelmauudistuksen ja opintoajan pidennystä hakevien opiskelijoiden HOPS-hyväksymisruuhkan keskellä.

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka saavat asioita aikaan ainoastaan viimeisenä iltana ennen kalmanlinjaa. Minä tarvitsen määräpäiviä töille siksi, että kauhistun lähestyvää dedistä jo hyvissä ajoin ja homma valmistuu viikkoa etuajassa. Jos määräpäivä ehtii hiipiä liian lähelle, menen robottimoodiin. Se tarkoittaa, että alan vaatia itseltäni yli-inhimillistä työtahtia: hommat on tehtävä ja hyvin, kaikki on saatava ajoissa valmiiksi ja aikaa siihen on helpointa nimistää turhanpäiväisen inhimillisistä asioista, kuten syömisestä ja nukkumisesta. Haluaisin eroon tästä raivostuttavan rajoittuneesta ihmiskropasta, jonka selkä menee jumiin ja päätä särkee, jonka aivot lakkaavat käsittelemästä numeerista tietoa ja tieteellisiä käsitteitä iltakuuden jälkeen, joka saa pms-raivareita, kun teinit tukkivat liukuportaita tai peilikuvalla on tukka huonosti, joka tahtoo karkkia mutta syyllistyy sen syömisestä ja joka ei yksinkertaisesti vain jaksa kaikkea mitä pitäisi, kuuluisi, täytyisi ja olisi tarpeen. Haluaisin olla aineeton bittiäly, joka tuottaisi tietoa tasaisen varmasti vailla inhimillisiä oikkuja.

WP_000415 Pienten tehtävien kanssa robottimoodi toimii: robottikin tarkistaa rakenteen opiskelijan tutkielmajohdannosta, tsekkaa opintosuunnitelmasta puuttuvat kurssit ja naputtaa puhtaaksi kokousmuistion. Mutta sitten kun pitäisi perustella, päätellä ja ratkoa ongelmia, tuottaa kunnollista tekstiä, astuu kehiin paradoksi: mitä enemmän rehkii, sitä vähemmän saa aikaan. Siksi semilomailu oli kesällä ihanaa: kirjoitin aamupäivät, lomailin iltapäivät ja sain aikaan moninkertaisesti sen mitä nyt muiden kiireinen keskellä. Kun robottimoodi alkaa haitata, ratkaisu on yksinkertainen: jostain pitää karsia. Siis niistä pitäisi-hommista, ei nukkumisesta ja syömisestä. Sen myöntäminen vain on edelleen, kaikkien vuosien ja terapiatuntien jälkeenkin, vaikeaa. Pitää istuttaa itsensä sohvalle palaveriin ja kysyä: Kaatuuko maailma oikeasti, jos artikkelin seminaariversiossa myöntää, ettei ole ehtinyt lukea vielä kaikkia lähteitä? Haittaako oikeasti yhtään mitään, jos jätän pari vierailuluentoa ja tiedotustilaisuutta kuuntelematta?

WP_000419

Blogikin on ihan retuperällä, eihän väitöskirjantekijällä nyt mitään harrastuksia ole. Pari vuotta sitten aloitettu neuletakki kyllä valmistui toissa viikolla, käytin sitä yhtenä päivänä ja näytin lihavalta. Ei siis kuvia siitä, ehkä annan sen pois ja neulon uuden. Mummun jäämistölangoistakin jo tikuttelin kauhealla kiireellä liian isot vauvansukat veljen tyttären nimiäisiin viime lauantaiksi. Kuvaa ei ehtinyt ottaa.

Kevään lähenemisen huomaa siitä, että Ulla kuumenee jo aurinkoläikässä.

WP_000418