maanantai 15. joulukuuta 2014

Syksyllä neulottuja

Huh, hullun kiireisestä lukukauden viimeisestä viikosta on selvitty hengissä! Tällä viikolla käyn Turussa enää joululounaalla ja ehkä annan töiden puolesta itselleni luvan vähän löysäillä. Joululahjoista moni on vasta suunnitteluasteella tai työn alla, joten tekemisen puutetta ei kuitenkaan tule olemaan.

Joululahjoiksi valmistuneista jutuista asiaa ehkä joskus joulun jälkeen, mutta tänään on viimein hetki aikaa päivittää blogiin syksyn neulesatoa. Yritin ahkerasti tyhjentää lankalaatikkoa kutomalla itselleni asusteita talveksi, ja aika monta kerää sainkin loppuun. Nyt tosin puolentoistavuoden lankojenostolakon jälkeen repsahdin, mutta ehkä se vain kertoo siitä, että kerävarasto tosiaan on pienentynyt niin, ettei sieltä ihan joka tarpeeseen enää lankaa löydy.

Ensimmäisenä valmistui jättipitkä kaulahuivi. Tälle ilmeni tarve, kun menin ostamaan mustan talvitakin kaveriksi sinapinkeltaisen vastaavan eikä mustaan mätsätty värikäs huivisto oikein toiminut. Lankana on muutamia vuosia sitten villapaidaksi kudottu Noki. Villapaita ei käytössä toiminut, joten purin sen, ja lanka onkin enemmän edukseen asusteena. Hapsuihin sain käytettyä taas yhden jämäkerän mummun jäämistölangoista.


Uudenvärinen talvitakki aiheutta myös akuutin tarpeen lämpimälle ei-punaiselle pipolle. Olen ihastellut näitä tänä talvena paljon katukuvassa näkyneitä tupsullisia palmikkopipoja, joten päätin tehdä sellaisen itsellenikin, ihan omasta päästä. Mummulta perittyä lankaa tämäkin, itse asiassa pipo syntyi yhdistämällä kaksi jämäkerää samansävyistä mutta koostumukseltaan hieman erilaista luonnonvalkoista lankaa, joista kumpikaan ei olisi yksinään riittänyt pipoksi: vaihdoin joka toisella kerroksella lankaa! Tupsun tein myös mummulta perityistä aineksista, lankakuljetuksen jälkeen sain vielä kassillisen tekoturkisten jämäpaloja, jotka mummu oli säästänyt kaikista lapsenlapsilleen ompelemista pehmoleluista.

 Ja lopuksi syntyi vielä pipon kanssa väritykseen sopiva kauluri langasta, joka oli pyörinyt murheenkryyninä laatikossa vuosia. Olin joskus noukkinut ruokakauppareissulla Lidlissä koriin paketillisen hassua fleecemäistä moniväristä lankaa vailla sen kummempaa ideaa, mitä siitä syntyisi. Yritin joskus tehdä siitä myssyä ja tossuja mutta ei, purkuun meni. Kunnolliseen kaulahuiviin sitä ei ollut tarpeeksi, mutta kaikkeen muuhun lanka tuntui olevan liian muhkeaa. No, lopulta keksin tehdä kaulurin, joka onkin osoittautunut superlämpimäksi ja erittäin käyttökelpoiseksi.



Ja loppuun vielä pari polaroid-efektillä muka vähän vähemmän noloiksi naamioitua teiniselfietä todisteeksi, että todellakin olen näitä käyttänyt.


Toisen kuvan harmaa pipo myös omatekoinen, ja kolmen ja puolen vuoden takaisen valmistumishetken ennakkoluuloista huolimatta paljon käytetty.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Ainoa oikea mummon pipariohje

Koko marraskuun olen himoinnut piparitaikinaa. Siispä piti alkaa leipomahommiin, jotta sai verukkeen syödä sitä taikinaa. Olen muuten ruokien suhteen tosi liberaali, syön ihan mitä vaan ja kokeilen mielelläni kaikkea uutta, mutta piparit ovat poikkeus. Niiden suhteen olen ihan kamala konservatiivi. Koskaan en osta kaupan taikinaa, ja joka ainoa kerta, kun piparitaikinan olen omin kätösin sekoittanut, sen ainekset ovat tulleet tasan tästä samasta reseptistä, jolla sekä äitini että kumpainenkin mummuni leipoi pipareita jokaisena lapsuuteni talvena. Joo, muunlaisetkin piparit voivat olla ihan hyviä, mutta kun ne eivät ole niitä oikeita.

piparit kardemumma
piparit kissamuotti

Tällä reseptillä tulee siis vaaleita, paksuja ja pehmeitä pipareita, joiden erikoisuutena on kardemumma. Mikään salainen sukuresepti tämä ei ole, vaan tarina kertoo mummuista toisen löytäneen tämän jonkin reseptikisan julkaisusta. Ja koska pipareista nyt vaan tulee erittäin hyviä, ohje levisi reseptikirjasta toiseen. Äidin kokoelmasta olen kopioinut sen itselleni. Ohje löytyy netistäkin nimellä Kukkolan piparkakut, mutta minulle se on mummun pipariohje.

Mummon pipariohje
Margariinia oli taikinantekohetkellä jääkaapissa vain puolikkaaseen taikinaan, laiskamatona en jaksanut kauppaan enkä suurpiirteisenä leipojana alkanut puolittaa kananmunia, joten taikinasta tuli tahmaista ja pipareista muodottomia. Meidän uunilla tuo ohjeen mukainen kahdeksasta kymmeneen minuuttia oli näille ihan liikaa, joten ensimmäisestä pellillisestä tuli liian tummia. Toista pellillistä paistoin ehkä kuutisen minuuttia, jolloin sain sopivan vaaleita ja meheviä piparkakkuja. Hyvät vaaleat onkin jo melkein syöty pois, joten saanen vielä joulukuussa tekosyyn tehdä toisen kerran piparitaikinaa!

piparkakut
Loppukaneetiksi vielä siteeraus Absoluuttiselta Nollapisteeltä, laulusta, joka soi päässäni aina taikinakulhoja raaputellessani:

Miksi meillä on niin harvoin vaikeaa?
Miksi meidän pitää syödä taikinaa?
Miksi meidän pitää tottua hauskaan?
Miksi kyselen ruokinta-aikaan?

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Etätyöläisen normipäivä

Koska tykkään lukea blogeista päivä kuvina -postauksia, yritin keskiviikkona räpsiä omasta normipäivästänikin hiukan kuvia. Keskenhän se jäi, mutta teenpä nyt koosteen silti. Silläkin uhalla, ettei ketään kiinnosta, koska minun päiväni ei sisältänyt yhtään showroomia, superfoodia, vauvapuklua eikä leikkipuistoa, mistä nämä päiväpostaukset eri tyylilajien blogeissa yleensä näyttävät koostuvan. Ehkä joskus myöhemmin voin sitten itse lukea, että ai niin tuollaista se meininki silloin oli. Ja päivitellä, että olipas löysäilyä, kuten nyt puhisen lukiessani blogiarkiston opiskeluaikojen juttuja.

Keskiviikkona heräsin normaalia myöhemmin, vasta vähän ennen kahdeksaa, koska puoliso oli noussut jo aikaisemmin, enkä etäpäivinä yleensä itselleni laita herätystä. Aamupalaksi keittelin puuroa, koska Turku-päivinä puuron tekoon menee liikaa aikaa mutta etäpäivänä ehtii. Kaurapuuroa naamaan lapatessani selailin täppäriltä päivän Hesaria. Koska etäpäivänä ei tarvitse käyttää aikaa näyttääkseen ihmiseltä tai kuljettautuakseen työpaikalle, käynnistelin tietokonetta jo puoli yhdeksältä.


Olin jo edellispäivän kotimatkalla laatinut etäpäivälle tehtävälistan. Se on toisaalta hyvä, toisaalta paha tapa. Hyvä siksi, että muistan, mitä oikeasti pitää priorisoida (kuten nyt yliopistopedagogiikan ja latinan tehtäviä), jotta kalmanlinjat pitävät, mutta paha tapani on tunkea listoihin epärealistisia määriä hommia näinä etäpäivinä, jolloin kuvittelen, että käytän aivojen lepuutustauot äärimmäisen tehokkaasti hyödykseni tekemällä kaikkea järkevää ja tarpeellista, kuten kotitöitä ja kuntoilua. Listan "löytötavara" muuten tarkoittaa villatakkia, jonka taannoin unohdin baariin (voi minua idioottia!) ja jota pitäisi jaksaa tiedustella vielä toiseen kertaan. Puhelut vieraille tahoille ovat inhokkiasioideni kärkipäässä, joten jotta homma koskaan hoituisi, siihen pitää painostaa itseään muistilapulla. Ei silti hoitunut homma keskiviikkona eikä muinakaan päivinä. Ehkä ensi viikolla, vaikka luulenkin, että villatakin löytyminen on varsin epätodennäköistä. Luultavasti pitää mennä lankakaupoille ja neuloa uusi samanlainen.

Aloitan päivän leppoisasti katsomalla yliopistopedagogiikan luentotallenteen sohvalla. Samalla luen sähköpostit, naputtelen luennon aiheesta annetun kirjoitustehtävän ja ihan vähän kudonkin. Puikoilla kirjoneulelapaset taikaluuppitekniikalla.

Tehtävälistan ensimmäinen homma hoidettu! Puoli yhdeltätoista on tauon paikka. Olen saanut tekstiviestin, että Huutonetistä ostamani talvitakki olisi noudettavissa Matkahuollon pisteestä. Päätän lähteä käymään kuntosalilla (flunssan takia syyskuussa aloitettuun rutiiniin on tullut kahden viikon tauko) ja hakea samalla paketin. Jotta jaksaisi urheilla, pitää syödä vähän välipalaa: omena, jugurttia ja kourallinen cashew-pähkinöitä. Rölli saa nuolla kipon.



Taukoretkeni menee pieleen. Ensinnäkin kuntosalin oven avaava sormenjälkitunnistussysteemi ei päästä minua sisälle. Toisekseen luen saamani paketti-ilmoituksen uudestaan, ja tajuan, että lähimmän noutopisteen sijaan pakettini onkin kuuden kilometrin päässä Kauklahdessa. Kiukkuisena kävelen takaisin kotiin. Koska ulkona paistaa jopa vähän aurinko ja ärtymys pitää jotenkin haihduttaa ennen kuin voin keskittyä töihin, vaihdan salikassin pyöräilykypärään ja lähden pyörällä hakemaan paketin. Poljen kovaa, niin tulee se päivän kuntoilukin siinä samalla. Kiukkukin karisee matkan varrelle. Onneksi ostettu takki sentään on sopiva.

Kotiin päästyäni alan kehitellä päivän lounasta kaapeista löytyneistä aineksista. Pakastimesta löytyy viimeisen käyttöpäivän tarjouksesta jo hyvän aikaa sitten ostettuja lihasuikaleita, jotka kannattaisi varmaan käyttää pois, joten päätän tehdä keittoa. Vihanneksia ja tomaattimurskaa ja reilusti mausteita sekaan, ja pata pariksi tunniksi porisemaan.

Ai niin, tämän piti olla työpäivä. Seuraavana listassani on latinan opiskelu. Latinan kurssi kyllä ei ole töitä nähnytkään, mutta työsuunnitelmassani on varattu tunteja omille jatko-opinnoille, joten yritän olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että opiskelen jotain vähän vähemmän tarpeellistakin. Viimeviikkoisen flunssan takia olin tunnilta poissa, ja tehtäviä on rästissä niin, että opiskeluun menee miltei koko iltapäivä.


Joskus kolmen maissa lihakeitto on valmista, ja syön lounasta. Hesari on selattu läpi, joten lounasseuraa pitää edellispäivänä postiluukusta kolahtanut Tiede-lehti. Jälkkäriksi juon glögiä ja sulatan pakastimesta marjamuffinin.



Sitten oikeiden töiden pariin. Yksi väitöskirjaani tulevista artikkeleista on aivan viimeistä silausta vaille valmis. Asetukset pitää muokata lehden vaatimusten mukaisiksi, ja itse artikkelitekstin lisäksi pyydetään tiivistelmiä sekä suomeksi että englanniksi. Kissat virkistyvät nukuttuaan koko päivän, ja jotta saan keskittyä rauhassa, kehitän niille tekemistä laittamalla herkkupaloja lelurataan kaiveltavaksi.



Lopulta artikkelin olennaiset asiat on pakattu 150 sanaan. Puoliso tulee töistä harvinaisen aikaisin, jo viiden maissa. Vieraskielinen tiivistelmäni vaatii vielä hiontaa, ja M auttaa minua lauserakenteiden kanssa. Puoli seitsemältä artikkeli on kunnossa (joskin heti seuraavana aamuna keksin siitä vielä vaikka kuinka paljon korjattavaa) ja päivä pulkassa. Tehtävälistalta on vielä yliviivaamatta imurointi, kuntosali, piparitaikina ja löytötavara, joten tavoitteet jäivät taas kerran saavuttamatta, vaikkakin oikeasti kiireelliset ja priorisoitavat hommat hoituivat.

Posti on tuonut lapun toisestakin Huutonet-ostoksesta, joten päätän lähteä iltakävelylle hakemaan vielä senkin ja käyn samalla ruokakaupassa. (Normaalipäivänä en kyllä vastaanota nettiostoksia ihan tällaiseen tahtiin.) Illalla keitellään vielä teetä, intoudutaan paistamaan pari joulutorttua ja katsotaan telkkaria. Pakkailen laukkuni valmiiksi seuraavaa työpäivää varten, joka alkaa taas junamatkalla.

PS. Muinoin vuonna 2009 päiväni kulkivat jotenkuten näin tai näin.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Pöllösilmät ja oikeanlaista harmaata

Pääsin Melkein kuin uusi -blogin Krissen siivellä taas vierailemaan bloggaajien inspiraatiopäivään muutama viikko sitten. Siellä päädyimme ottamaan osaa Indiedaysin ja Hobby Hallin 10 minuutin stailaushaasteeseen, jossa koostimme omaa silmää miellyttävän makuuhuoneen sisustuksen. Valittavana oli jouluisia punaisen ja harmaan sävyjä, ja vannoutuneena punaisen ystävänä olisinkin kuvitellut liimautuvani kaikkein jouluisimpiin esineisiin, mutta yllättäen kahden äkkiseltään ajatellen suht erilaisen sisustajan maut yhteen lyötynä kävikin toisin. Harmaa siis voitti, ja nimenomaan oikeanlainen, harmonisesti yhteen sointuva harmaa! Muiksi yhdistäviksi tekijöiksi sisustusmauillemme löytyi jyrkkä ei tekstiprinteille ja kimallukselle.

Tyynykasasta pilkistävä keltasilmäinen pöllö vei sydämeni. Se nimittäin muistuttaa aika suuresti armasta pöllökissaani Ullaa pyöreine silmineen (ks. esim. sivupalkin karikatyyri). Pyöreän maton virkkaamista omin pikku kätösin olen suunnitellut jo pari vuotta.  Hyvä tietää, mikäli projekti jää ikuisesti suunnitteluasteelle, että sellaisia saa ihan valmiinakin!



Itse olen vasta tänä vuonna oikeastaan vasta tajunnut harmaan mahdollisuudet niin pukeutumisessa kuin sisustuksessakin. Harmaa on uusi ja parempi musta, pukee kalpeanaamaa niin paljon nätimmin. Tuo harmaa päiväpeite sopisi meillekin aika hyvin - sitten kun edellinen alkaa olla kissojen puhki raastama. Nyt olen alkanut haaveilla myös harmaasta sohvasta. Jos sellainen jonain päivänä meille sattuisi muuttamaan, keltasilmäpöllötyyny sopisi sen nurkkaan aika nätisti! Tai miksei nykyisenkin, ruskean sohvan...

Yhteisstailaustamme voi äänestää Indiedaysin ja Hobby Hallin kampanjasivulla täällä. Muut toteutukset puolestaan löytyvät täältä. Äänestäneiden kesken arvotaan lakanasetti ja Iittalan Taika-mukeja, ja äänestyksen voittaja pääsee Hobby Hallille jatkamaan stailaustaitojen harjoittamista. Napu napu kaikki äänestämään siis!

Vauhti oli kova - mutta hauskaa oli ja hyvä tuli!




PS. Blogini nimeen on kampanjasivulla livahtanut pieni sanamuunnos. Ilmoitan asiasta, mutta mitäpä yksi sana suuntaan tai toiseen. Arki kuitenkin on täällä edelleen täysin proosallista, ei niinkään persoonallista ;) Homma korjaantui!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kai se joskus menee ohi

Vuoden ankeimmasta päivästä on taas selvitty. Nyt pitää vielä jaksaa selata nopeasti ohi kaikki blogien perheonnea hehkuttavat isänpäiväpostaukset, ja sitten voi taas olla vähemmän surullinen. Kai tästä joskus tulee helpompaa. Vähintäänkin sitten, jos joskus on oma lapsi, päivä saa muutakin sisältöä.

Minun isäni ei ollut juhlan arvoinen. Eikä hän ole kuollut, mutta puhun hänestä imperfektissä.

Vuosia sitten kirjoitin isänpäivärunon.


olisitpa kuollut
en veisi haudalle kynttilää
ehkä vaikenisin
eihän kuolleista saa puhua pahaa

siispä sinun olisi pitänyt kuolla
jo ennen syntymääni
olisin jonkun muun lapsi

ehkä rakastaisin elämää
sanojen sijasta
ehkä opiskelisin lääkäriksi
minulla olisi vaaleat hiukset
ehjä mieli


Hyvät ihmiset, älkää ensi vuonna toivottako hyvää isänpäivää kaikille isille. Toivottakaa sitä vain niille, jotka sen ansaitsevat.

Minä toivotan voimia niille, joilla isää ei enää ole tai joilla sellaista ei koskaan ollutkaan, sekä niille, joilla minun tapaani kävi huono tuuri, kun vanhempia arvottiin. Koko vuodeksi.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kissapuu

Meidän kissojen kiipeilypuuna oli hieman rupsahtanut kahden rikki menneen puun palasista koottu viritelmä. Ja yhtenä päivänä sillekin sitten kävi näin:

Puu korjattiin väliaikaisratkaisulla, ja tilaukseen laitettiin uusi. Tällä kertaa ei otettu isointa ja halvinta, vaan luettiin arvosteluja saksankielisiltä kissapalstoilta ja rajattiin valikoima isoille kissoille suunnattuihin yksilöihin.

Tällä viikolla paketti sitten saapui, ja nyt olohuoneen sisustusta dominoi Natural Paradise XL. Puu on huomattavasti jykevämpi kuin epäonninen edeltäjänsä, ja toivon mukaan kestää aika paljon kauemmin. Vanhassa puussa kissojen rakastamaa unipussia ei sopivista isojen kissojen puista valitettavasti löytynyt, ja pienenpientä muutosvastarintaakin on alkukiinnostuksen jälkeen ollut havaittavissa: Rölli otti tänään päiväunet parvekkeelle siirretyssä, hätävarakorjatussa vanhassa rähjässä.

Tässä kuitenkin todisteita, että on siellä uudessa puussakin oleskeltu, ja toivon mukaan ajan myötä siitäkin kehkeytyy lempipaikka. Tai sitten pitää viritellä se vanha pussi jotenkin osaksi tätä uutta laitosta.






perjantai 17. lokakuuta 2014

Valmista ennen pakkasia


Muutamissa aiemmissa postauksissa kuvituksena vilahdellut kirjoneule on nyt valmis. Sain kulutettua perintölankakeosta loppuun monta pikkuruista jämälankakerää. Kirjoneuleen tekeminen oli niin kivaa, että nyt on päällä pahanlaatuinen neuloosi. Jospa sen turvin saisin rykäistyä valmiiksi yhden useamman vuoden kesken olleen projektin, johon uppoaisi taas nätti setti jämälankaa. Sen jälkeen keräkeko mahtuisi yhteen laatikkoon. Sitten voisin ehkä jopa ostaa jotain uuttakin lankaa...


Tähänkin neuleeseen tosin hiippaili yksi pieni ärsyttävyys. Kuten istuvilla neuletakeilla usein on pahana tapana, tässäkin nappilista pursuilee. Lankakerä veteli viimeisiään reunuksen kohdalla, joten en voinut tehdä nappilistasta ihan niin leveää kuin ohjeessa oli. Pitää nyt testailla, venyisikö neule käytössä sen verran, että pursuilu lakkaa haittaamasta, vai pitäisikö nappien väliin pahimpiin kohtiin piilottaa pari nepparia.
Ohje oli DROPS Designin, mutta soveltelin sitä sen mukaan, mitä jämälankoja ja kuinka paljon varastostani löytyi.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Pysytään terveinä

Värikkäästä sateenvarjosta ja reippaustsemppauksista huolimatta lokakuu meinaa ottaa voimille. Stressi, flunssaiset kanssamatkustajat ruuhkaisessa työmatkajunassa ja venyvien duunipäivien takia epäsäännöllinen ruokarytmi koettelevat vastustuskykyä. Onnekseni sain kutsun testailemaan Minisunin vitamiinikoneella, minkälaisilla täydennyksillä tästä talvesta parhaiten selviäisi uupumatta räkätaudin tai silkan väsymyksen alle. Tiedän syöväni liian harvoin kalaa ja maitotuotteita, jotta saisin riittävästi d-vitamiinia, ja kasvispainotteinen ruokavalioni unohtuu hetkittäin pelkälle leipää ja salaattia -linjalle, jolloin myös b-vitamiinia kannattaa välillä nappailla purkista. Vastasin siis rehellisesti vitamiinikoneen kysymyksiin, ja sain hakea postista elinvoimaa peräti kolmen purkin verran.


Minisun Pure Appelsiini -monivitamiini sisältää 15 tärkeää vitamiinia ja hivenainetta, mm. b-vitamiinia, foolihappoa, biotiinia ja sinkkiä. Vadelman makuisia d-vitamiininappuloita puolestaan olen tarjoillut puolisollekin, ja d-lisää olenkin tottunut syömään jo menneinäkin talvina. Nämä kummatkin ovat aika perinteisiä, hieman esanssisen makuisia purutabletteja.

Kolmas saamani purnukka, Super Defence (d- ja c-vitamiineja, sinkkiä ja auringonhattu-uutetta) puolestaan yllätti maullaan. Sitruunalakritsin makuiset nappulat maistuvat minusta ihan karamelleilta! Voisin napsia niitä ihan huvikseni, sisälsivät vitamiineja tai ei. Päiväannosta eli maksimissaan kahta tablettia enempää niitä ei kuitenkaan edes karkkihimon vallassa kannata maiskutella - eikä nappailla jokaisesta purkista samana päivänä edes flunssauhan alla! Tulee nimittäin niin kutsuttuja laksatiivisia vaikutuksia, terveisin nimimerkki "Kokeilin".


Tunnustatko sinä, Mahdollinen Lukija, tarvitsevasi vitamiineja purkista?

torstai 2. lokakuuta 2014

Kesälomamatkamuistoja

Ehkä vähän noloa tehdä matkapostausta kuukausitolkulla reissusta palaamisen jälkeen. Englannin-matkan kuvat unohtuivat kansioonsa lojumaan, lomalla ei huvittanut käydä niitä läpi ja loman jälkeen ei ehtinyt. Sitten ajattelin, että on jo liian noloa postailla mihinkään naamakirjaan niin vanhoja kuvia. No, ehkä blogin ei tarvitse päivittyä ihan yhtä reaaliajassa kuin lyhykäisempien tekstien median, joten laitanpa jotakin reissumuistoja nyt edes tänne näkyviin. Näin torstai-illan junassa, kun ei enää millään jaksa tehdä mitään hyödyllisempää.

Kävimme siis heinäkuussa kesälomareissulla Englannissa. Kahdeksan päivän reissulla oli kolme pysähdystä: Lontoo, Bath ja Portsmouth. Minulle kolmas kerta Britanniassa, puolisolle ensimmäinen. Reissu onnistui mainiosti, se oli rentouttava, sivistävä ja ennen kaikkea arjesta irrottava. Antaapa kuvien kertoa pikakelauksella, mitä siellä tuli tehtyä.





Lontoon mahtavissa museoissa ja näyttelyissä olisi voinut kiertää vaikka puoli vuotta. Melkein joka paikkaan ilmainen sisäänpääsy - jolloin raaski käydä äkkiseltään vilkaisemassa pari salia vaikka koko rakennuksen kiertämiseen ei ollut aikaa eikä energiaa - eikä lainkaan sellaisia hulluja jonoja Pariisin tapaan.

Käytiin hienostelemassa iltapäiväteellä ja katsomassa Shakespearea teatterissa. Voihan skonssit, olen ihan unohtanut, että niitäkin piti leipoa kotona! Ehkä viikonloppuna!

Muutaman Lontoon-päivän jälkeen reissu jatkui Bathiin. Sieltä täytyy ihan erikseen kehua positiivisesti yllättänyttä hotelliamme Edgar Town Housea sekä Roman Baths -museon oivallisesti toteutettua näyttelyä.

Vuokrasimme polkupyörät ja poljimme Bathista kanavan rantaa pitkin Bradford-on-Avoniin ja takaisin. Pyöräilyä voisi harrastaa matkoilla enemmänkin, pääsi näkemään kaupungin ulkopuolista maisemaa tosi kätevästi! (Ja samalla vähän kulutettua brittiruuan kaloreita...) Minun pyöräni oli mallia mummis muutamalla hassulla vaihteella, joten matkanteko oli pakostakin leppoisaa.



Reissumme viimeinen kohde oli satamakaupunki Portsmouth, jossa pari päivää hujahti ohitse ehtimättä nähdä edes kaikkea massiiviseksi museoksi muutetusta telakka-alueesta. Laivoja, laivoja ja laivoja!
Siinäpä kesälomamatka pikakelauksella ja takaisin lokakuisen pimeään ja hyiseen maisemaan junan ikkunassa jossakin suunnilleen puolimatkan paremmalla puolella.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Omenahillopiiras

Viime viikonloppuna äiti lykkäsi kotiinviemisiksi mukaan ämpärillisen omenahilloa. Jääkaapissa oli vielä jämä viimevuotisesta hilloämpäristä, joten päätin kehitellä jonkin konstin kuluttaa vanhat hillot uusien tieltä pois. Siis leipomaan!

Olen leiponut aika paljon koko kesän ja alkusyksyn, ainakin joka toinen viikko. Lähinnä muffinsseja, koska löysin älyttömän helpon pohjataikinan, johon olen heitellyt sekaan niin mustikkaa, vadelmaa, valkosuklaata, viinimarjoja, raparperia, omenahilloa, jugurttia... Muffinssit ovat helppoja sulattaa pakastimesta päiväkahvin ja -teen kaveriksi, mutta kaikki kokeiluni eivät ole olleet kovin kuvauksellisia. Tällä kertaa kuitenkin leipaisin vaihteeksi jotain muuta kun muffareita.

Nimittäin omenahillopiirakan! Siitä tuli sen verran hyvä, että sovellettu ohje pitää laittaa muistiin.


Ohjeen kokosin yhdistelemällä löytämiäni ohjeita ja kaapista löytyneitä tarvikkeita seuraavasti:

Pohja:
2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1,5 dl sokeria (vähempikin olisi riittänyt)
1 tl leivinjauhetta
150 g margariinia
1 dl maitoa

Täyte:
2 isoa omenaa
2 dl omenahilloa
reilusti kanelia

Sekoita kuivat aineet keskenään, nypi joukkoon margariini ja vatkaa lopuksi maito sekaan. Pilko omenat siivuiksi ja lado piirakkavuokaan painellun taikinan päälle. Sekoita omenahillon sekaan kanelia maun mukaan ja levitä omenahillo omenapalojen päälle ja väleihin. Paista 200 asteessa puolisen tuntia.

Lopputulos on niin makea, että jäätelöä tai vaniljakastiketta kaipaa kaveriksi vain äärimmäinen sokerihiiri.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Jo on aikoihin eletty...

Katarimarialla on kuntosalikortti.


Tämä ei ollut mikään "nyt alkaa terveellinen elämä" -mielijohde, joita syyskuussa vaikuttaa joka nurkan takaa putkahtelevan melkein yhtä paljon kuin tammikuussa. Asiaa on harkittu ainakin kaksi vuotta. Melkein jo kertaalleen hankin kuntokeskusjäsenyyden aikaisemmin, mutta lähellä kotia oli vain tosi kallis runsaasti ohjattuja jumppia ohjelmassaan pitävä pulju. Laskeskelin aikataulua katseltuani, että satunnainen jumppakerta tulisi äkkiä aika kalliiksi, jos kuukauteen osuisi useampia tällaisia viikkoja, joina istun junassa 20 h/vk ja urheiluaikaa olisi lähinnä iltaisin kuuden jälkeen tai sunnuntaina. Olisi tyhmää maksaa jumpista, joihin ei koskaan ehdi. Nyt syyskuun alussa kotinurkille aukesi huomattavasti halvemmalla vuosimaksulla toimiva omatoimikuntosali Fitness 24 Seven. Merkkasin avajaispäivän kalenteriin jo alkukesällä ja jonotin itselleni tarjouskortin. Nyt luotan siihen, että harkittua investointia tulee sen rahan edestä käytettyä.

Mitään hurjia tavoitteita minulla ei ole, vaan rima on realistisen alhaalla. Jos onnistun kerran viikossa ahtamaan aikatauluuni tunnin treenin ja rutiini pitää vielä toukokuussakin, tavoite on saavutettu. Mitään ennen- ja jälkeen-haiuksia täällä ei siis todellakaan tulla näkemään. Kesän aikana onnistuin elvyttämään muinoin graduaikoina yliopistoliikunnassa syntyneen "liikkuminen on kivaa" -fiiliksen, ja kahden kerran jälkeen kuntosalillakin vaikuttaisi olevan ihan kivaa. En löysäillyt, vaikka ei ollutkaan jumppaohjaajaa huutamassa "jaksaa jaksaa", vaan kiltisti tein googlaamalla löydetyn aloittelijan saliohjelmani kunnolla. Kotona jumppaaminen nimittäin tahtoo jäädä vähän tehottomaksi, kun yleensä vartin jälkeen keksin jotain olennaisesti parempaa tekemistä, pyykkien ripustamista tai kissojen ruokkimista. Kuntosali liikuntamuotona myös vaati aikamoista ennakkoluulojen ja yläasteen liikuntatraumojen kohtaamista. (Onko lukijoissani vielä joku, joka muistaisi ne liikuntakeskuksen pukkarin bodarimimmikuvat?)

Mut hei, äidillänikin on kuntosalijäsenyys, miksei siis minulla! Ehkä kerron sitten toukokuussa miten kävi, tuliko tästä tapa vai veikö sohva voiton. Onko joukossanne muita syyskuussa uuden harrastuksen aloittaneita?

tiistai 26. elokuuta 2014

Pallokissan pyöreä vuosikymmen

Ullan tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa, mutta koska tiemme kohtasivat marraskuussa 2004 ja Ulla oli silloin luovutusiän ylittänyt pentu, lienee hän (huom. pronominitutkijan tietoisesti provosoiva pronominivalinta) saapunut maailmaan saman vuoden elo- tai syyskuussa. Joskus näillä main Ulla-Pulla Ulpukka Läski-Paakku Uklu-Puklu Pöllösilmä Ultsi Pallopää Ulpupupu Mustapörkki voi siis juhlia kymppisynttäreitään. Sen kunniaksi teen pienimuotoisen retrospektiivin näihin kymmeneen yhteiseen vuoteemme.

Syksyllä 2004 olin 18-vuotias abi ja asuin Tampereella kämppiksen kanssa. Koti ei ollut koti ilman kissaa, sillä lapsuuteni vaihtuvat maatilakissat olivat jääneet Satakuntaan. Ullakin syntyi The Maakunnassa ja päätyi minulle varsin äkkipikaisen tapahtumaketjun seurauksena. Veljeni oli ottanut kissanpennun, ja viikonloppulomalla kävin katsomassa sitä. Tuli puheeksi, että omakin olisi niin kiva, ja kappas, seuraavana sunnuntai-iltana nousinkin bussiin mukanani pyykättyjen vaatteiden lisäksi myös veljeltä lainattu kuljetuskoppa ja pieni musta kissa, veljen kissan sisarus.


Ulla oli pentueen viimeinen, se arka rääpäle, joka ei meinannut kelvata kellekään. Ensimmäiset päivät murjotimme kumpikin telkeytyneinä synnyinkotini vinttihuoneeseen äitipuolen totaalikilariraivarin jäljiltä. Heittelin kirjoituspöydän laatikoston taakse asemoituneelle pikkukaverille kissanmuroja, ja vähitellen meistä tuli kaverit. Ulla muistutti jo pienenä omistajaansa vahvasti siinä, että kumpikin tunnemme tervettä epäluuloa ihmisiä kohtaan. Vanhat Tampereen-tutut varmaan vieläkin muistavat kissanpennun, josta yleensä näkyivät vain kiiluvat silmät sängyn alla. Nykyäänkin Ulla kestää vieraita vain vähäsen paremmin. Tuttujen ihmisten kanssa se kuitenkin on tosi sosiaalinen ja ystävällinen kissa.

Luovutushetkellä minulle kerrottiin, että pentu oli kolli. Ulla ei siis ollut alun perin nimeltään Ulla vaan Kasperi. Muutaman viikon kuluttua alkoi kuitenkin näyttää siltä, että kyseiselle kollille ei pallit kasva koskaan, joten nimikin päätyi vaihtoon. Ullasta tuli Ulla ystävän ehdotuksesta, siksi että kirjassa Suvi Kinoksen Seitsemän enoa kaikkien kissojen nimi on joko Ulla tai Kalle.

Ylioppilaslahjarahoilla ostin Ullalle kiipeilypuun. Kuvassa näkyy myös silloinen työvälineeni: lukuloman ja lukion jälkeisen kesän tein kolmea osa-aikaista työtä: jaoin mainoksia, Tamperelaista ja siivosin marketteja. Kevät ja kesä olivat yksinäistä ja stressaavaa aikaa, kun kämppiskin lähti kotikonnuilleen. Onneksi oli tämä pieni musta kämppis, joka odotti minua kotiin ja jonka takia piti nousta ylös, käydä kaupassa ja ansaita rahaa vuokraan. - Ja kissan leikkaukseen, sillä Ullan ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt kiima-aika oli kerrostaloasunnossa sen verran raastava kokemus, että pentuhaaveita oli turha naukua yhtään sen enempää.

Ylioppilaskesän jälkeen, tasan yhdeksän vuotta sitten muutimme Turkuun Ullan ja parin ystävän kanssa. Oman stressinsä muuttoon ja kimppa-asumiseen toi, että vuokrasopimusta allekirjoitettaessa selvisi, että vuokranantajan mielestä asuntoon ei saisi tuoda lemmikkiä. Puolitoista vuotta meillä oli siis luvaton ja salainen alivuokralainen, joka välillä öisin juoksi ja maukui hiukan liikaa.

Suunnilleen kahdeksan vuotta sitten Ulla joutui luopumaan yksinoikeudestaan nukkua vieressäni. M:n ja Ullan ensikohtaamisissa taisi olla epäluuloja kumpaankin suuntaan, mutta lopulta M:stä kuoriutui kissaihminen ja hän pääsi Ullan "hyväksyttyjen ihmisten listalle". Eteen tuli muutto pois kimppakämpästä - tällä kertaa lemmikit sallivaan asuntoon. Kissanruuat alettiin ostaa yhteiseltä taloustililtä ja Ullasta tuli jaettua omaisuutta. Uuden asunnon pihapiirissä Ulla olisi saanut ulkoillakin, vaan eipä se ole lenkkeilystä koskaan perustanut tai avaran taivaan alle kaivannut, outo tyyppi.


Lisää järkytyksiä Ulla joutui kohtaamaan taas seuraavana syksynä, kun se sai asuinkumppanikseen lajitoverin. Pikkukaveri pääsi Ullan suosioon huomattavasti nopeammin kuin uudet ihmiset - jo kolmen päivän päästä kissat nukkuivat vierekkäin. Kummallinen kuriositeetti oli, että Röllin tulon jälkeen Ulla ei maukunut varmaan vuoteen. Ehkä se oli ihmisten kanssa vietettyjen vuosien aikana unohtanut, kuinka puhutaan kissaa oikein!









Nyt pikkukaverista on kasvanut Ullaa paljon isompi, ja vanha kärttyisä tätikatti pitää välillä pelastaa Röllin painimatseilta. Kamala ajatus, että Pullamöykystä aika joskus jättää! Se on kulkenut mukanani niin monenlaiset käänteet, että elämää on vaikea kuvitella ilman sitä. Hyvällä tuurilla Ulla kuitenkin elää vielä toiset kymmenen vuotta, muuttuu entistä paksummaksi ja kärttyisemmäksi ja ehtii paheksua vielä kaikkia tulevia vieraita, huonekaluja, muuttoja ja perheenjäseniä.