tiistai 21. toukokuuta 2013

Oppia ikä kaikki, esimerkiksi tukka-asioissa

Eilen oli syntymäpäivä. Nyt olen niin vanha, että poistin ikäni blogin sivupalkista. Hiukan kriisittää tuo kolmenkympin lähestyminen, mutta muistuttelen itselleni, että on se elämä vaan paljon kivempaa nyt 27-vuotiaana kuin kymmenen vuotta sitten. Ja näytänkin paremmalta, ainakin omasta mielestäni, vaikka jokunen pikku kurttu huonosti nukutun yön jälkeen peilikuvasta löytyisikin.

Kävin tänään kampaajalla. Pitkäksi ja haperolatvaiseksi venähtänyt hippiletti sai väistyä skarpimman tukan tieltä. Kuvia ei vielä ole, mutta synttäripäivä-tukkapäivä-yhdistelmän kunniaksi päätin tehdä hieman pääkarva-aiheista retrospektiiviä. Jouduin nimittäin käymään melkoista sisäistä vääntöä tukkaleikkuuajan lähestyessä, että mitä siellä tuolissa sitten oikein suustani päästän. Leikataanko vai eikö leikata? Blogiarkiston kuvat olivat ihan hyviä todisteita siitä, että puolipitkä lienee oikea ratkaisu. Ja että kasvaa se tukka kuitenkin aina takaisin, vaikka tekisi jotain radikaalimpaakin välillä.

Nimittäin kolme vuotta sitten kesällä tukkaa oli suht vähän.




Sitä ennen tukkaa oli ollut aina aika paljon, ja tuttuja kampauksia tuli pian ikävä, joten aloin saman tien kasvattaa vanhaa liehulettiä takaisin.



Viime kesänä tukka oli jo kasvanut entisiin mittoihin. Jälleen kerran haikailin siis oikeasti pitkää tukkaa, koska muutamalla hyvällä ystävällä on niin mahtavat hiukset, että olen niitä tässä jo 11 vuotta kadehtinut. Mutta ei, samat ongelmat pitkän tukan kanssa odottivat, mihin olin silloin kolme vuotta sittenkin kyllästynyt. Pehmeä luonnonkihara oli päältä lytyssä ja latvoista pörrössä, joten huomasin pitäväni tukkaa lähes aina kiinni. Hiukset auki saattoi näyttää aamulla vielä ihan hyvältä mutta viimeistään puolenpäivän jälkeen kampaus oli lattea ja väsähtänyt.

Ehkä olisi siis aika myöntää, että hiusgeeneilleen ei mitään voi, jos ei pidennyksiä suostu hankkimaan, joten lättänää pehmeää luonnonkiharaa olisi parempi pitää sellaisessa kuosissa, jossa se parhaiten on edukseen. Ei suoraa otsatukkaa, joka suoristusrautalaiskuudessa päätyy kuitenkin aina pinneillä ylös, ei puoliselkään ulottuvaa hiirenhäntää, vaan jotain skarppia ja helppohoitoista. Vaikka pitkää tukkaa olinkin ikävöinyt, huomasin, että eniten pidin tukasta kasvatusvaiheen alkuvaiheessa. Parikymmentä senttiä niskatukkaa siis tipahti eilen kampaamon lattialle, mutta kompromissina kyllä tästä vielä muutaman osaamani kampauksen saa.

Kuvia tulee joskus kun jaksan näyttää kameraa naamalleni. Malli on nyt melko erilainen kuin noissa vanhoissa lyhyttukkakuvissa, sellainen edestä pidempi ja takaa lyhyempi polkka. Yksi syy pitkän tukan takaisin kasvattamiseen oli se, että en vaan jaksanut mennä leikkauttamaan sitä ja kallistakin muka. Ehkä voisin parantaa tapani siinäkin suhteessa, kun ei muutama kymppi pari kuukauden välein nyt niin suuri raha ja vaiva työssäkäyvälle ihmiselle olisi siitä, että tykkäisi tukastaan.

Muita ikuisesti toisenlaiseen tukkaan haikailijoita Mahdollisten Lukijoiden joukossa?

Ei kommentteja: