sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Epäonninen tarina kiipeilypuusta

Olin jo pidempään (vanhan kiipeilypuun ylimmän tason lahottua) ajatellut, että enimmäkseen sisäkissoina elävät karvakaverimme arvostaisivat uutta raapima- ja kiipeilypuuta. Muuton jälkeen sellainen laitettiin sitten tilaukseen Zooplussalta samalla kun tilattiin parvekkeelle uusi kissaverkko (täälläkään ei harmillista kyllä ole parvekelaseja), ja hyppimistä rakastavaa melkein-metsäkissaa Rölliä ajatellen otettiin tuollainen kattoon asti yltävä. Se, että "kotiinkuljetus" tarkoittaa päivätyössä käyville ihmisille (aika harva on kotona ottamassa pakettia vastaan arkipäivänä klo 12) bussimatkaa postiin monen kilometrin päähän ja ihmisenkokoisen paketin kanssa säheltämistä siellä bussissa sitten, oli ihan oma käänteensä tässä traagisessa raapimapuukertomuksessa.

Kun paketti viimein oli saatu perille ja puu kasattua, kissat olivat kovin iloisia, mutta omistajia hiukan jo epäilytti. Kattoon kiristämällä tuettu teline ei nimittäin vaikuttanut kovin tukevalta vaan huojui kevyistäkin tönäisyistä ja yritettiin sitä useaan otteeseen kiristellä ja asetella paremmin. Meidän kissat kun sattuvat olemaan Rölli Isoluinen ja Ulla Läski - hajosi se entinenkin puu (mutta vasta viiden vuoden käytön jälkeen).

Pari iltaa riemua riitti, ja räpsin nämä kuvat.
(Pitäisi varmaan ryhdistäytyä taas sen järkkärin mukana kanniskelun suhteen, sisällä iltavalossa pokkari ei vaan pärjää.)

Sitten, tupaantuliaisten aamuna, hienon uuden raapimapuun yläpuolikas makasi poikittain pyykkitelineen päälle kaatuneena. Pikkuruiset naulat, joilla pilarien kuori oli ollut kiinni vain sormenlevyisessä muovisisuksessa, olivat vääntyneet ja muovisydän kiinnitysruuveineen oli jäänyt paikoilleen yläpuolisen kiipeilypuun katketessa. Harmitus on suurta, sillä puu ei ollut ihan halpa investointi eikä sen postista kotiin raahaaminen ihan pieni urakka - saati jos se pitäisi nyt jaksaa viedä postiin takaisin palautusta ja rahojen takaisin saamista varten! Luultavasti pienempi vaiva on korjata teline omin neuvoin ja hankkia siihen seinäkiinnitysraudat, jotta vastaava onnettomuus ei toistuisi. Aiemmin olen ollut Zooplussan tilauksiin tyytyväinen ja kaikki netistä lukemani raapimapuiden arvostelukin on ollut positiivista, mutta nyt pitäisi kyllä saada aikaiseksi kitkerää palautetta.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Terveisiä pimeästä yksiöstä


Niin kutsuttu itsemurhayksiöni on kooltaan 17,9 neliötä. Täällä ei ole tiskiallasta, mutta tärkeintä on jääkaappi ja kylpyhuone. Ja omat huonekalut, tietokone ja stereot, joiden myötä täällä on jopa melkein viihtyisää. Olen viettänyt nämä muutamat iltani täällä melkoisessa tunnelmavalaistuksessa, sillä unohdettuani ruuvimeisselin kaverin luo kuunvaihteen muuttohässäköissä en ole saanut täällä vielä lamppua kattoon. Tosin en tiedä, miten lampun saisi paikoilleen edes ruuvarin kanssa, koska en yllä kattoon minkään huonekalun päälle kiipeämälläkään. Luultavasti toteutan samaa itsetuhoista toimintaa kuin verhoja ripustaessani: kasaan vähäisiä huonekalujani päällekkäin ja kapuan itse päällimmäiseksi.

Hullu kiire jatkuu vain edelleen. Ei ole aikaa ostaa lisää alusvaatteita, joten pyykkään niitä käsin kylppärissä. Tukka on ylikasvanut ihan kamalaksi ja sen kanssa menee hermot joka ainoa aamu, mutta koska kampaamot eivät ole auki iltakahdeksalta, en tiedä, miten ihmeessä ehtisin sitä laitattamaan. Luultavasti saksin sitä taas itse lähipäivinä.

Tänään lähdin aamulla Helsingistä kahdeksan junalla. Junamatkan tein töitä ja lähettelin sähköposteja. Jatkoin töitä puoli seitsemään asti - mitä nyt päivällä kävin kuuntelemassa yhden luennon. Yritän korvata tuntejani jo vähän etukäteen, koska sunnuntaina matkustan Tarttoon intensiivikurssille, joka jatkuu torstaihin. Tänään tarkoitus oli mennä kuudelta katsomaan ystävän kanssa ilmainen naistenpäivän elokuva, mutta en saanut yhtä hommaa ajoissa valmiiksi ja jouduin tekemään oharit. Illan olen sitten väsäillyt Powerpoint-esitystä omasta tutkimussuunnitelmastani siellä ulkomaankurssilla esitettäväksi, joten voi olla, että huomenna pääsen sittenkin ihan ihmisten ajoissa kotiin, jos voin käyttää junamatkan töihin enkä kyseisen esityksen tekoon, kuten olin suunnitellut. Stressiä on aika paljon, koska kaikenlainen esiintyminen vaatii minulta hiukan normaaleja ihmisiä enemmän psyykkausta. Mutta näihin on tottuminen, sillä kevään mittaan edessä on vielä pari tiedepäiväalustusta ja seminaariesitelmä. Toisaalta on mahtavaa vaihtaa hetkeksi maisemaa, nähdä ihmisiä ja päästä keskustelemaan kiinnostavasta aiheesta...

Enkä ole vielä hajonnut tähän vauhtiin - en ole saanut edes flunssaa! *koputtaa puuta*