lauantai 21. toukokuuta 2011

Päivä 11. Sisarukseni

Minulla on kaksi veljeä: isoveli ja pikkuveli.

Isoveli on vain puolitoista vuotta minua vanhempi, ja pieni ikäero selittää sen, etten ole saanut osakseni minkäänlaista holhoavaa isovelimäisyyttä. Ihan pieninä leikittiin yhdessä tosi paljon muun muassa legoilla, pehmoeläimillä ja pikkuautoilla. Ja tapeltiin ankarasti. Esikuvaksi hänestä on ollut lähinnä vain yläasteiässä musiikkimaun, mopoinnostuksen ja alkoholikokeilujen suhteen. Muuten olemmekin sitten tosi erilaisia. Isoveli on ulospäinsuuntautunut höpöttäjä, joka saa kavereita helposti varmaan mistä tahansa porukasta ja jota koulunkäynti ei pahemmin kiinnostanut. Veli jäi synnyinkuntaamme asumaan, kasvattaa siellä lihakarjaa ja on jo kolmivuotiaan tytöntyllerön isä. Elämäntilanteidemme ja luonteidemme erilaisuuden takia emme ole kovin läheisiä, mutta veljen perhettä on mukava käydä moikkaamassa, kun kotiseudulla liikkuu.

Pikkuveljeni, perheen iltatähti, on puolestaan minua peräti seitsemän vuotta nuorempi. Olin silloin ekaluokkalaisena tosi innoissani vauvan tulosta ja toivuin pian pettymyksestä, etten saanutkaan siskoa. Vietin paljon aikaa taaperoikäisen pikkuveljen kanssa, kun vanhemmat tekivät töitä. Rakennettiin peltojen kuralätäköihin vesipuistoja, kerrottiin yhdensanantarinoita ja sepitettiin hassuja lauluja. Vaikka pikkuveljen vahtiminen otti välillä pannuun, tavallaan sain jatkaa omaa huolentonta lapsuuttani hänen kauttaan vähän pidempään. Muutettuani omilleni 16-vuotiaana yhteiset puuhat jäivät, ja teini-ikäisen veljen nopeasti vaihtuvissa aivoituksissa on vähän hankala pysyä mukana sadan kilometrin päästä. Pikkuveljen kanssa olemme kuitenkin samanlaisempia kuin isoveljen kanssa, joten elättelen toiveita että teiniveljen vanhetessa jaksamme vielä joskus opetella aikuisempaa yhteydenpitoa.

Pikkuveli  kyläili Turussa joskus vuonna 2006.

Syntymäpäivävaatetus

Eilen oli syntymäpäiväni. Olin suunnitellut leipovani marenkipohjaisen pavlova-kakun raparperitäytteellä, mutta jotain meni vikaan ja marengista tuli kamalaa littanaa liisteriä. Kakkupohja meni roskiin ja raparperitäytteen söin lohdutukseksi. Lopulta M leipoi ja koristeli minulle kakun anopin hyväksihavaitulla ohjeella.

Kaveri oli innostunut aurinkoisen perjantain kunniaksi kutsumaan väkeä pihalleen grillaamaan, mikä olikin oivallista, sillä itse en saanut aikaiseksi järjestää synttärijuhlia. Kannettiin kakku siis naapurikortteliin, ja oivallinen ilta piti sisällään muun muassa mölkkyä, vitsejä ja naurusta kipeitä vatsalihaksia.

Sain myös hyvän syyn pukea ensimmäistä kertaa kotimaassa päälle Sansibarin-matkalla ostamani mekon.


Tämän nykyisen olkahärpäkemuodin aikana olen omassa pukeutumisessani vierastanut hartianseutua korostavia vaatteita, koska olen mielestäni olkapäiltäni riittävän atleettinen varsinkin nyt ahkeran jumppailun jälkeen. Mutta tässä mekossa leikkaus vain toimii uskomattoman hyvin, rakastan noita siipimäisiä röyhelöitä! Mekon keväinen vihreäkin tuntuu raikkaalta. Joitakin vuosia sitten ylikäytin vihreää niin, että kyllästyin siihen totaalisesti. Ehkä aika vähitellen on kypsä vanhan lempivärin paluulle.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Päivä 9. Uskoni

Eilen meni kyllä usko ihmisten musiikkimakuun taas kerran. Mutta joo.



Erosin kirkosta joitakin vuosia sitten. Naamakirjaprofiilissani lukee agnostikko mutta tätä nykyä olen kai oikeasti mielipiteiltäni ateisti. Joskus vain pelkään, että uskovat ottavat ateistiksi tunnustautumisen loukkauksena. Ja tuntuu, että monien uskovien mielestä olisi parempi uskoa edes johonkin korkeampaan voimaan vaikkei samaa aatetta tunnustaisikaan. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja lähipiiriini kuuluu monenlaisia uskovia. Yritän kunnioittaa kaikkien ajatuksia omista mielipiteistäni huolimatta ja siksi pidän yleensä matalaa profiilia näissä asioissa. Olen kokenut suurta tarvetta löytää elämälleni tarkoitusta henkiolennoista ja kokeillut vähän kaikkea kristinuskosta wiccalaisuuteen, mutta yksinkertaisin selitys on aina palannut takaisin loogisimpana ja ainoana toimivana vaihtoehtona.

Nothing happens for a reason oli erään jokunen aika sitten näkemäni taideteoksen nimi ja lauseke kolahti. Tätä nykyä sellainen kaikella on tarkoituksensa -ajattelu ärsyttää minua aika paljon, vaikka itsekin olen siihen aikoinani monesti turvautunut. Jos pahoillakin asioilla on tarkoituksensa ja jokin elämän kulkua määräilevä taho on ne lähettäny ihmisen tielle, pahuushan on silloin oikeutettua ja tarkoituksenmukaista ja niin ollen hyväksyttävää. Ei saa olla! Maailmassa tapahtuu koko ajan absurdin kammottavia asioita viattomille ihmisille täysin ilman heidän omaa syytään eikä niistä seuraa mitään hyvää. Se, mikä ei tapa, ei vahvista vaan tekee ihmisistä entistä heikompia.

Tavallaan kadehdin vakaumuksellisia ihmisiä ja halusin pitkään olla yksi heistä. Halusin elämälle selityksen ja delegoida vastuun ihmiskunnan ulkopuolelle. Mutta kun lukee uutisia, tuntuu siltä, että ainoa mahdollinen jumala olisi hiukan sadistinen ja välinpitämätön tiedemies, joka tökkii labyrinttiin suljettuja muurahaisia tikulla nähdäkseen, kuinka ne reagoivat. En kiellä, etteikö universumissa voisi olla mahtavampia järkiä kuin ihmiskunta, mutta en ymmärrä, miksi ihmeessä jumalolennot kiinnostuisivat meistä yhtään sen enempää kuin me muurahaisista. Pysykööt siis erossa minun elämästäni!

Voisin paasata tästä aiheesta loputtomiin, mutta kuten sanoin, yleensä pyrin pitämään pääni kiinni, sillä en halua aiheuttaa riitoja. Suokaa siis anteeksi tämä purkaukseni, jatkossa blogini tulee taas olemaan vapaa uskontokriittisyydestä. Kommentoida toki saa.

Mihin sitten uskon? En usko oikein edes ihmisiin. Suurimpaan osaan meistä on kaiketi kasvanut jonkinlainen moraali, mutta silti olemme ahneita, itsekkäitä ja laiskoja. Kenties uskon hengissäpysymiseen, siihen että elämä on niin sitkeää että se löytää aina jonkin keinon sopeutua. Uskon tieteeseen sikäli että mahdollisimman objektiivisen tiedon lisääminen on aina lopulta kannattavaa. Henkilökohtaisella tasolla uskon rakkauteen ja siihen että on mahdollista elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä. Ja itseeni ainakin välillä, siihen että voin olla jokseenkin onnellinen näin maailmaan heitettynäkin.

lauantai 14. toukokuuta 2011

8. Se hetki

Olen huono tarttumaan hetkiin. Käsitän tapahtumat ennemminkin prosessiluonteisina. Esimerkiksi naimisiinmeno oli kyllä iso juttu, mutta silti vihki- tai juhlapäivä ei ollut yksittäisenä hetkenä mikään elämän prinsessapäivä ja kaiken huipentuma. Määräisiä hetkiä, päiviä jotka muistan tarkoin vaikka päivämäärät ovatkin unohtuneet, on toki syöpynyt aivoihin useita. Mutta ne muodostavat ketjuja, prosesseja, joiden osana ne saavat merkityksensä.


Carpe diem, oli joku kävellyt sanat jäälle kevättalvella 2006. En muista kuvan ottamisen hetkeä. Siltä ajalta muistan kuitenkin pitkiä kävelyretkiä höytyilevässä pakkaslumisateessa kaupungissa, joka oli vielä vieras, ja pelottavan tunteen siitä, että solmu minussa oli löystymässä ja kaikki tulisi muuttumaan.

torstai 5. toukokuuta 2011

Päivä 3. Minun vanhempani

Minulla on vain yksi vanhempi, äiti. En kuitenkaan kasvanut yksinhuoltajaperheessä vaan sanoin isäsuhteeni irti jo vuosia sitten syistä, jotka eivät kuulu tähän blogiin.

Äitini on vähän yli viisikymppinen lähihoitaja. Hän on empaattinen, vahva ihminen, ja suhteemme on ollut toisinaan etäisempi, toisinaan läheisempi. Meidän perhettä on vuosien saatossa riepotellut jos jonkinlainen myrskytuuli, ja äippäkin on joutunut pistämään suunnitelmia uusiksi moneen kertaan. Usein kai ajatellaan vaikeuksien lähentävän perhettä, mutta se lienee tapauskohtaista. Itse olen joutunut opettelemaan tervettä itsekkyyttä sen suhteen, että en kantaisi koko perheen murheita mukanani. Silloin on helpompi ottaa vähän etäisyyttä ja elää omaa elämäänsä. En siis yleensä soittele äidille, jos gradu tökkii tai kesätyöttömyys ahdistaa, mutta ei se tarkoita, etten ajattelisi häntä usein.


Äippä ja mummu mökkeilemässä viime juhannuksena.

Myös äidin vanhemmat ovat minulle tärkeitä. Koska heillä on kummallakin jo ikää (onneksi suku on ollut pitkäikäistä), tunnen aika ajoin syyllisyyttä siitä, että en ehdi, jaksa tai vain saa aikaiseksi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisin. Nyt äitienpäiväviikonloppuna pitäisi kyllä taas repäistä ajatuksensa irti kotona jumittamisen rutiineista ja gradumietteistä ja huristella bussilla reilun sadan kilometrin päähän mummulaan. Tulisi samalla haetuksi moottoripyöräkin talviteloilta pappan autotallista.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Päivä 2. Eka rakkaus

En tiedä, kuinka harvinaista nykypäivänä on mennä naimisiin ensimmäisen ihmisen kanssa, jolle romanttisessa mielessä tunnustaa rakkautensa. Minä tein niin suunnilleen vuosi sitten.


Toki olin ihastunut johonkuhun jatkuvasti varmaan 12-vuotiaasta alkaen ja podin teini-iässä mahtipontisia sydänsuruja, kun ihastukseni eivät koskaan tajunneet olemassaoloani. Vaikka en kyllä tehnyt paljoa sen eteen, ja hyväkin niin, sillä olin kaiketi aina ihastunut lähinnä omissa kuvitelmissani oleviin hahmoihin ja säästyin siten pettymyksiltä.

Vaadittiin paljon itsetutkiskelua ja hiukan terapiaakin, että kykenin lähestymään ihan oikeita ihmisiä. Sitten kävikin tuuri aika äkkiä ja ollaan M:n kanssa pidetty yhtä loppukesästä 2006 lähtien.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Meemiä kehiin

Jälleen kerran olen laumasielu ja tartun blogeissa kierrelleeseen haasteeseen. Megalomaanista aihelistaa ei aio käydä päivä kerrallaan läpi vaan sitä mukaa kun jaksan. Olen pantannut tämän aloittamista yli viikon, koska osa aiheista tuntuu tähän blogiin hiukan turhan henkilökohtaisilta. Pidätän siis itselläni oikeuden hyppiä aiheita yli tai lopettaa kesken listan, mikäli ahi iskee.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki


1. Esittele itsesi.

Pöö. Olen Katarimaria, turkulainen humanisti, vihreä, graduntekijä, kissanomistaja, vaimo, täti, ateisti, keskivertoa lyhyempi, kohta neljännesvuosisadan ikäinen ja arkajalka. Muun muassa. Tykkään kirjoista, vaatteista, kasveista, käsitöiden tekemisestä, älykkäästä musiikista ja hyvästä ruuasta. En ole oikea turkulainen: olen syntynyt pienessä satakuntalaisessa kunnassa, josta pääsin pois 16-vuotiaana ja jonne en koskaan aio muuttaa takaisin. Jonkinlaista juurille paluuta voidaan kuitenkin tulkita olevan siinä, että graduaiheeni käsittelee kotiseutuni murretta. Haaveilen rivitalopihasta tai isosta, lasitetusta parvekkeesta jossakin vehreässä kaupunginosassa ja vanhoja kirjoja täynnä olevasta työhuoneesta jossakin yliopistorakennuksessa.


Kuva-arkistoni omakuvista minulle rakkain on yllä oleva kuva, vaikka se on kuusi vuotta vanha, surumielinen eikä kovin edustava. Minulle se muistuttaa, että mennyttä ei voi muuttaa mutta sen kanssa voi elää.