maanantai 26. joulukuuta 2011

Moi katti

Pipoja syntyy kuin liukuhihnalta... Mutta pienempiä käsitöitä onkin niin mukava tehdä niiden parin villapaidan jälkeen. Tämä erästä lasten ja muidenkin parissa erittäin suosittua trendihahmoa etäisesti muistuttava päähine meni lahjaksi veljentyttärelle, joten laitan tämänkin postauksen ilmestymään ajastuksella vasta joulun jälkeen, jotta lahja ei vahingossakaan paljastu ennen aikojaan. Löysin hatun perusohjeen täältä ja sovelsin kissaksi omasta päästä.


Tein pipoon vielä puuvillakankaasta vuorin. Omasta mielestäni tästä tuli varsin onnistunut tekele, ja toivon kaikesta sydämestäni että veljentyttökin tykkää tädin räpellyksistä ja että päähine myös olisi sopivan kokoinen. Vaahtosin valmistuneen työn ylpeyttä jo kaverillekin, ja taisin luvata tehdä tällaisen pipon seuraavaksi aikuisten koossa...

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Melkein kuin Strömsössä

Ihmisille, joilla on jo paljon tavaraa, on mukava antaa syötäviä lahjoja. Ja koska he saavat varmasti aika monta rasiaa niitä normaaleja suklaakonvehteja, on parempi antaa jotain vähän erilaista.



(Bloggaaja huitelee kaukana tietokoneestaan ja ajasti tämän postauksen ilmestymään vasta joulupäivänä, jotta ei vahingossakaan spoilaisi joululahjoja.)

tiistai 20. joulukuuta 2011

Joulukuun 20.

Normaali päivä erään työttömän humanistin harmaassa arjessa:

Herätysvalo alkaa kirkastua kahdeksalta, kello pirisee puoli yhdeksältä, Katarimaria kömpii ylös vasta yhdeksän jälkeen. Normaali aamuvirkkuuteni on talviunilla, olen tässä kuussa koisaillut helposti kymmenen tunnin unia. On vaikea nousta ylös, kun päiväohjelmaa ei ole. Siksi yritän keksiä jokaiselle päivälle jonkin projektin. Eilen se oli kaupassa käynti, tänään pyörän korjaaminen, huomenna verenluovutus.


Aamupalaksi maistan joululahjaksi saatua teetä - kyllä, olen avannut saamiani paketteja jo etukäteen, siten joulu kestää kauemmin. Mummun paketista löytyi hiukan yllättäen ihanaa maailmanpelastusteetä. Muu aamupala koostuu vitamiiniporejuomasta, myslipuikuloista, salaatista ja eiliseltä jääneestä, kylmästä halloumista. Samalla luen vanhaa sunnuntai-Hesaria.


Ja avaan päivän luukun jääkaapin oveen magnetoidusta joulukalenterista, sunnuntai-Hesarista sekin.


Sitten päivän kotityöt: ruokin kissat, siivoan hiekkalaatikon, viikkaan olohuoneessa kuivuneet kolme koneellista pyykkiä, tiskaan. Seuraavaksi aion viedä roskat ja vilkaista sitä polkupyörää, mutta ulkona vaakasuoraan lentävä räntä masentaa niin, että päätän jumittaa tietokoneella ensin hetkisen. Tsekkaan sähköpostit ja Facebookin, uutisotsikot ja pari blogipäivitystä. Luen läpi eilen kirjoittamani työhakemuksen ja päivitetyn ansioluettelon ja sinkautan ne sähköpostilla matkaan. Pitäkäähän peukkuja, jotta helmikuussa saisin taas palkkaa!

Sitten on polkupyöräprojektin aika, jotta ehtisin vielä valoisalla kirjastoon hakemaan torstain juna- ja bussimaratonille matkalukemista. Polkupyörästäni puhkesi viime viikolla rengas - taas, voihan terävät sepelit! Myös lampunpidike pitää vaihtaa, sillä huonojalkainen kulkuneuvoni kaatui parkissa niin, että muovinen kiinnityssysteemi otti ja mureni. Tungen työkalut taskuun ja suuntaan pyörävarastoon. Lampunpidikkeen vaihtaminen on helppoa, mutta eteiseen kannetun renkaan kanssa meinaa mennä hermot, vaikka Rölli pitääkin seuraa.


En nimittäin löydä renkaasta minkäänlaista puhkeamisen aiheuttajaa (viimeksi löytyi pieni terävä kivi) enkä itse reikääkään vaikka pyöritän sisäkumia vesialtaassa. Nälkäkin tulee. Löydän jääkaapista kukkakaalin, josta syntyy linssi-kukkakaalimuhennos: kukkakaalia, porkkanaa, punaisia linssejä, sipulia, valkosipulia, tomaatti, chiliä, kurkumaa, kanaliemikuutio. Jätän padan porisemaan ja jatkan sisäkumitaistelua. Pienenpieni pihisevä reikä löytyy juuri kun alan epäillä jonkun tontun tehneen minulle jäynän ja ruuvanneen ehjän renkaan venttiilin auki pyörävarastossa. Paikkaan reiän ja laitan renkaan paikoilleen. Sillä aikaa kasvismuhennos on hautunut kypsäksi.


Syötyäni iltapäivä on jo pitkällä, mutta harmaasävyistä valoisaa riittää vielä hetken. Vaihdan kotihousut farkkuihin, suin otsatukkani suunnilleen suoraksi ja peitän tummat silmänaluset. Piipahdan moikkaamassa kaveria tämän työpaikalla ja hengailen siellä hetken teetä juoden. Lopulta saan jatkettua matkaa kirjastoon, löydän lomalukemiset (Albert Camus'n Rutto ja Leonard Cohenin Lempileikki - en edes tiennyt että Cohen on kirjoittanut kirjojakin!) ja kotimatkalla tuleekin jo pimeä.



Kotona lämmitän lisää muhennosta ja syön jälkiruuaksi pari konvehtia. Posti on tuonut Trendi-lehden, jota selailen. Multitaskaan surffaamalla netissäkin samalla. Odottelen M:ää meseen, jotta voimme vaihtaa päivän kuulumiset. Kissat ovat olleet väsyneitä koko päivän, mutta nyt illan tullen ne virkistyvät, joten viskon niille vähän palloja ja leluhiiriä. Katson Areenasta eilisen Pasilan, kudon kaulahuivia, latailen räpsimäni kuvat koneelle, kirjoitan blogimerkintää, luen muiden blogeja. Syön iltapalaksi salaattia ja leipää, käyn suihkussa. Katson vielä Prisma Studion ja jonkin karttadokumentin mesetellen töistä päässeen puolison kanssa. Kohta kello tulee kymmenen, laitan varmaan koneen kiinni ja aloitan jomman kumman lainaamistani romaaneista. Nukkumaan alan sitten kun nukuttaa, luultavasti joskus kahdentoista ja kahden välillä.

Kustoo-pipo

Vaikka sää onkin ollut niin lokakuinen, että korvaläpillä tarkenee mainiosti, joskus marraskuussa kuitenkin toiveikkaasti odottelin pakkasia ja neuloin itselleni pipon. Yksinkertainen ja toimiva sekä ilmeisen suosittu reunakäänteellinen pipo-ohje löytyy Punaisen sydämen torppa -blogista Jacques Cousteau -pipon nimellä. Itse modasin ohjetta siten, että ikään kuin käänsin joustinneuleen reunakäänteen taitekohdassa siten, että sekä taitettu osa että pipo-osa kummatkin ovat päälle päin 3o, 2n -neuletta. Lankana oli jämäkerä kutittamatonta Novitan Pirtaa, josta pipo valmistui nelospuikoilla ja 120 silmukalla.


maanantai 5. joulukuuta 2011

Pikkujoulukonvehteja

Koska nyt kerran hillun työttömänä päivät pitkät kotosalla yrittäen olla tylsistymättä, on aikaa väkerrellä vaikka mitä. Lauantaina saatiin muutamia vieraita pikkujoulujen ja vähän valmistumisenkin merkeissä, joten normaalien vierasvarapullan ja -piirakoiden lisäksi tein kotijuustoa ja viinakarkkeja. Tai tryffeleitä tai konvehteja mitä lie, itse kutsuin niitä ihan vain viinakarkeiksi, koska lorautin niihin aika reilusti grappaa kaapissa muhineesta pullosta, joka ei oikein ota millään tyhjentyäkseen. Viinakarkkeja oli hyvä testailla siksikin, että suunnittelen kiikuttavani niitä joulukyläilyjen aikaan tuliaisiksi normaalien konvehtirasioiden korvikkeeksi. Ja kun tekee tarpeeksi tujuja niin eipä tarvitse syödä montaa.




Ohjeeni oli näppituntumalla sekoitettuna erinäisissä googlatuissa tryffeliohjeissa ilmenneitä ainesosia. Tummiin palleroihin tuli tummaa suklaata, kahvia, grappaa, voita ja kaakaojauhetta, vaaleisiin versioihin taas valkoista suklaata, kermaa, grappaa, voita, vaniljaa ja tomusokeria. Ja pyörittelyprosessia havainnollistamaan vielä pari kuvaa.


keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Täällä taas

Tervehdys, Mahdolliset Lukijani. Eipä tullut blogisynttäriarvontaa (ehkä joskus tässä myöhemmin) eikä postauksiakaan, vaan yhtäkkiä on marraskuu. Sen sijaan tutkielma numero kaksi tuli valmiiksi vauhdilla, maanantaina lähetin sen kansitukseen ja pakenin ystävän luo maaseudulle.



Tänään palasin ennen lähtöäni siivoamani tyhjän työpöydän ääreen ja huomasin, että sähköpostiin oli tupsahtanut graduarvosana. Vaikka tuuletin aivojani eilen metsässä monta tuntia, olen nyt tavattoman väsynyt. Olo on tyhjä ja typertynyt, enkä jaksa iloita siitä, että deadline piti ja pääsen publiikkiin ensi kuun alussa, vaan kiukuttelen, että arvosanani on vain toiseksi paras. Taidan olla ihan yhtä kakara kuin muinoin ylioppilaskirjoitusten jälkeen, kun itkin monta päivää paria pudonnutta laudaturia ja kuvittelin, että loppuelämäni olisi pilalla toiseksi parhaan takia. Taidan olla loman tarpeessa vielä enemmän kuin silloin, ja yritän puhua itselleni järkeä, että maailmanloppu ei ole se, että pitää ensi kuun alussa marssia työvoimatoimistoon.



Yhtäkään koulutukseeni sopivaa työpaikkaa ei siis ole auki. Periaatteessa voisin ehtiä vielä marraskuun lopussa päättyvään jatkotutkintohakuun, mutta tämänhetkisen stressitasoni ja yleisen ahdistuksen huomioiden taidan jättää sen tammikuulle ja selvitellä asioita rauhassa ennen sitä. Siltikin ehdin varmasti vielä jatkaa tätä ylisuorittamisen putkea ja tulla tohtoriksi ennen kuin täytän 30. Sisäinen psykologiääni väittää kovasti, että tässä kohdin olisi hyvä sauma muistella, mistä kaikista muista asioista elämäänsä voisi etsiä sisältöä. Voisi kävellä metsässä, tavata ystäviä, lukea romaaneja, katsoa elokuvia - ja tehdä valmiiksi pari keskeneräistä käsityötä.


Vaikka saavutinkin tavoitteeni ja valmistun sopivasti syksyn publiikkiin, hautasin suunnitelmani palkita itseni ostamalla uuden juhlamekon tai kengät. Katsoin vaatekaappiin ja totesin omistavani jo ihan riittävästi sellaisia vaatteita, joille löytyy käyttöä vain kerran tai pari vuodessa. Ja ehkä loppujen lopuksi uuden roinan ostamisen sijaan on palkitsevampaa käyttää hupenevat pennosensa vaikka bussimatkoihin tärkeiden ihmisten luokse.

Täytyykin muistaa tässä joskus muuttaa sivupalkin teksti. Lomakkeitten täyttöä vaille maisteri, kohta ihan oikeasti työtön humanisti.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Kertausta

Kappas, Katarimarian proosallinen arki ja räpellykset täyttää ihan lähiaikoina kolme vuotta! Pitäisiköhän polkaista ilmoille vaikka jokin arvonta? Nyt kuitenkin ensin pientä retrospektiiviä.

Vanhat postaukset syksyltä 2008 näyttävät aika lailla kämäisiltä, älkää suotta menkö lukemaan niitä. Kolme vuotta sitten minulla oli vielä kestovärillä mustaksi värjätty tukka, mutta marraskuussa lopulta aloitin irti juurikasvuhelvetistä -projektin, voitin kampaajafobiani (en ihan lopullisesti kuitenkaan, kolmen vuoden aikana olen istunut kampaajan tuoliin - kolmesti, kerran vuodessa on siis ihan riittävä. vaikka näyttihän se monivärinen tukka välillä aika kehnolta): matka kohti terveempää päänahkaa alkoi. Syksyn neuleprojekti oli hihatin, ja valokuvissa näytin yhtä tyhmältä kuin nykyäänkin. Sain kandintutkintoni kasaan ja tuskailin urasuunnitelmiani (kuulostaapa tutulta).


Syksyllä 2009 taas opettelin lakkaamaan kynsiä ja hankin edelleen rakkaimpiin syyspukimiin kuuluvat ylipolvensaappaat, punaiset nahkakäsineet ja viittatakin.

Tutustuin bloggaamisen sosiaaliseen puoleen käymällä blogimiitissä. Kuvittelin valmistuvani vielä suunnilleen aikataulussa, sillä olin keksinyt ensimmäisen graduaiheen, joka sittemmin osoittautui huonoksi valinnaksi. Vietin halloweenia sitsaten.


Vuosi sitten, syksyllä 2010, olin toipumassa opintoaikani pahimmasta motivaatiohukasta, vaihdoin suuntausta sukukielistä suomen murteisiin ja innostuin uudesta graduaiheesta. Aloitin hiusten kasvattamisen lyhyestä kesätukasta takaisin pitkään malliin. Lokakuussa matkustin junalla Syktyvkariin ja takaisin, joulukuussa aloitin ensimmäisen oikean alan työni tutkimusapulaisena. Syksyn parhaana neuleprojektina oli torkkupeittohuivi.


Tänä syksynä tukka on taas pitkä, gradu valmis (ja se sivuaineen tutkielmaksi siirretty epäonninen aihevalinta edelleen kesken), maisterintutkinto häämöttää horistontissa vihdoinkin. Tekeillä on neuletakki M:lle ja stressaamisen aiheena se, että tulevaisuuden suunnitelmat ovat aika lailla auki jo tammikuusta alkaen saati että osaisin aavistaa, missä kaupungissa ja missä hommissa tulen olemaan vuoden päästä. Toivottavasti kuitenkin blogini on hengissä silloinkin!

Kiitokset kaikille mukana roikkuneille Mahdollisille Lukijoille! Toivottavasti jaksatte piristää päiviäni kommenteillanne jatkossakin :)

lauantai 8. lokakuuta 2011

Uusi muistikortti ja tukka

Muistikorttini ja pienempi kamerani eivät ole vieläkään palanneet luokseni, mutta sain lopulta aikaiseksi hankkia muistittomaksi jääneeseen aparaattiin oman kortin, joten kuvallinen bloggailu onnistuu taas. Asiaahan ei tietenkään minulla ole yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan.Vähän kuin harjoitukseksi Blogistaniin paluun kunniaksi kuitenkin nyt pari kuvaa. Otsatukan saksin hetken mielijohteesta omin käsin jo viime viikolla. Tämän viikon olenkin sitten kärvistellyt ankaran flunssan kourissa, olisi varmaan pitänyt editoida kuvista riutuneet silmänaluset vähän pirteämmiksi.


Otsatukan leikkaamisen jälkeen oli useamman päivän aika kummallista katsoa peiliin: jännittävää miten se tuntuu muuttaman ulkonäköä jopa enemmän kuin viimekesäinen letin katkaiseminen. En ole vieläkään ihan varma, oliko ratkaisu kovin fiksu. Otsatukasta kun on aika paljon vaivaa minun taipuisalla ja pyörteisellä hiuslaadullani. Edellinen radikaali hiusmuutos (se lyhyt tukka) kuitenkin opetti, että letti ihan oikeasti on uusiutuva luonnonvara ja kasvaa yllättävän kivuttomasti takaisin.

Mitäs Mahdollisille Lukijoilleni kuuluu? Löytyykö joukosta muita uhkarohkeita oman tukan saksijoita?

maanantai 19. syyskuuta 2011

Linssikeitto ilman kuvia

Onnistuin sitten jättämään kamerani Helsinkiin, joten rapukuvia ja juttua siitä, kuinka opin mikä on valkki  ja mihin sitä käytetään, joutuvat Mahdolliset Lukijani odottamaan muutamia päiviä. Minullahan on toki kaksi kameraa, mutta laiskuuttani en ole jaksanut hankkia siihen uudempaan omaa muistikorttia vaan olen siirrellyt korttia kamerasta toiseen, joten nyt en sitten pysty kuvaamaan yhtään mitään. Kiireisen viikonlopun lopuksi ilmaantui vielä pienimuotoisia flunssaoireitakin, joten tänään olen möllöttänyt sadepäivän kiltisti sisällä. Päivää on piristänyt kuitenkin se, että onnistuin tekemään aivan mainiota linssikeittoa. Linssien kanssa on ollut vähän sama homma kuin sen falafelin tai vaikka soijarouheen ja -suikaleittenkin kanssa: ei rakkautta ihan ensimaistamalla, sillä linssit maistuvat minusta helposti vähän jauhoisilta. Tällä keitolla ajattelin kuitenkin kokeilla jopa puolison käännyttämistä linssien ystäväksi.

Nopea linssi-bataattikeitto

öljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
3 porkkanaa
1 keskikokoinen bataatti
1/2 paprika
1/2 tomaatti
1/2 punainen chili (tai maun mukaan)
mustapippuria
cajun-mausteseosta tms.
vettä
kasvisliemikuutio
1 prk käyttövalmiita punaisia linssejä

Kasvikset silputaan ja kuullotetaan öljyssä. Lisätään riittävästi vettä, liemikuutio ja linssit ja annetaan porista hiljakseen kypsäksi. Muussataan sauvasekoittimella tasaiseksi. Jos tarjoaisin tätä vieraille, lisäisin ehkä vähän kermaa ja tarjoaisin keiton kanssa hyvää vaaleaa leipää.

torstai 8. syyskuuta 2011

Nuuka sisustaa

Kuten tämän blogin sisustusjuttujen määrästäkin voi päätellä (niille ei ole edes omaa tunnistetta), meillä ei juurikaan mööbleerausta harrasteta. Toki tykkään sisustamisesta siinä mielessä, että on kivaa, kun kotona on nättiä ja kotoisaa ja verhot pitää olla ikkunoissa ja matot lattialla, mutta uutta sisustuskamaa meille hankitaan todella harvoin. Sohvatyynyt ompelin uudet, kun vanhojen kuluneisuuteen meni hermot, ja pöytäliinalle kävi vähän sama juttu. Entiseen oli pinttynyt jo riittävästi kahvitahroja, joten aikani tyhjää pöytää tuijoteltuani päädyin haahuilemaan taas kerran Eurokankaan palalaarille.

Päärmeitten ompelemisen jälkeen kuvittelin kyllä silittäneenikin liinan, vaikka ei kuvasta uskoisi. Huomaa kyllä, kuka meillä yleensä silittää ja kuka ei.

Sisustamisella lienee tapana muodostua ketjureaktioksi, ja niinhän siinä sitten kävi, että löytämäni pöytäliinakangas ei mätsännyt vanhoihin verhoihin ja nekin piti sitten vaihtaa. Mutta nuukailijahan ei tietenkään omista yhtään enempää verhoja kuin on ikkunoitakaan, joten en suinkaan rynnännyt kauppaan vaan siirsin olohuoneen verhot keittiöön, keittiön verhot makuuhuoneeseen ja makuuhuoneen verhot olohuoneeseen.


Tadaa: sisustusinto käytetty, koti näyttää uudistuneelta mutta rahaa kului huimat pöytäliinakankaan kolme euroa. Samalla tuli imuroitua verhoista kissankarvat kunnolla pois, korjattua pienten kynsitassujen auki raatelemat taitteet ja siirrettyä elukoiden leikeistä pahiten vaurioituneet verhoyksilöt parhaiten piilossa oleville paikoille.


Onko Mahdollisissa Lukijoissani nuukia tai laiskoja sisustajia?

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Ompelusviikonloppu

Viime viikonloppuna lepäsin, sillä olin kiireisen ja lievästi mahatautisen viikon jäljiltä poikki. Pidin tietokoneen suljettuna, nukuin paljon - ja kaivoin ompelukoneen pitkästä aikaa kaapista. Muutama vaate oli odotellut korjaamistaan, jo viikkoja sitten loppuun kutaistu neuletakki vuoritusta, ja rähjääntyneitä sohvatyynyjäkin olin katsellut murhanhimoisesti jo pitemmän aikaa.

En tainnut muuten joulun jälkeen muistaa mainita, kuinka hienon joululahjan sain, nimittäin nuppineulatyynyn, jonka saa tarranauhalla ranteeseen.

Ensimmäisenä vuorossa oli helpoin homma, uudet sohvatyynyt. En jaksanut kikkailla. Ostin alepalakorista silmää ja ihoa miellyttävää sohvatyynykelpoista kangasta ja käytin sen kulmaakaan tuhlaamatta käytännöllisiin löhöilytyynyihin. Torkkupeitonkin kyllä mielelläni vaihtaisin tuosta noin 15 vuotta vanhasta rievusta johonkin tyylikkääseen yksiväriseen. Ehkä joskus innostun neulomaan sellaisen.


On muuten melko tuskallista yrittää jaksaa avata konetta enää tietokoneen ääressä vietetyn työpäivän jälkeen kotona. Valokuvia on tullut räpsittyä esimerkiksi siitä valmistuneesta takistakin, mutta blogi kärsii kun en jaksa prosessoida ideoita postauksiksi asti. Nytkin taidan hipsiä houkuttelemaan puolisoa mustikkametsälle, enkä tiedä, mikä päivä kotikonetta tulee taas avattua. Mutta ehkä nettivieroittautuminen on välillä ihan terveellistäkin. Syksyllä tutkielmanteossa tulee surffattua kuitenkin ihan liikaa taas.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kissanpäiviä




Helteellä kissat eivät ole jaksaneet juosta edes öisin. En jaksa minäkään: eilisaamuisesta jo varhaisella tuskaisan hikisestä aamulenkistä sain energisyyden sijaan vain painostavassa ilmassa kolottavat lihakset. Minäkin tahtoisin tehdä kuten Rölli: etsiä varjo- ja tuuletusolosuhteiltaan ihanteellisimman paikan ja vain löhötä. Ehkä sitten juhannusviikolla, kun minulla on tämän kesän ainoat oikeat lomapäivät, hurjat kymmenen kappaletta.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Päivä 11. Sisarukseni

Minulla on kaksi veljeä: isoveli ja pikkuveli.

Isoveli on vain puolitoista vuotta minua vanhempi, ja pieni ikäero selittää sen, etten ole saanut osakseni minkäänlaista holhoavaa isovelimäisyyttä. Ihan pieninä leikittiin yhdessä tosi paljon muun muassa legoilla, pehmoeläimillä ja pikkuautoilla. Ja tapeltiin ankarasti. Esikuvaksi hänestä on ollut lähinnä vain yläasteiässä musiikkimaun, mopoinnostuksen ja alkoholikokeilujen suhteen. Muuten olemmekin sitten tosi erilaisia. Isoveli on ulospäinsuuntautunut höpöttäjä, joka saa kavereita helposti varmaan mistä tahansa porukasta ja jota koulunkäynti ei pahemmin kiinnostanut. Veli jäi synnyinkuntaamme asumaan, kasvattaa siellä lihakarjaa ja on jo kolmivuotiaan tytöntyllerön isä. Elämäntilanteidemme ja luonteidemme erilaisuuden takia emme ole kovin läheisiä, mutta veljen perhettä on mukava käydä moikkaamassa, kun kotiseudulla liikkuu.

Pikkuveljeni, perheen iltatähti, on puolestaan minua peräti seitsemän vuotta nuorempi. Olin silloin ekaluokkalaisena tosi innoissani vauvan tulosta ja toivuin pian pettymyksestä, etten saanutkaan siskoa. Vietin paljon aikaa taaperoikäisen pikkuveljen kanssa, kun vanhemmat tekivät töitä. Rakennettiin peltojen kuralätäköihin vesipuistoja, kerrottiin yhdensanantarinoita ja sepitettiin hassuja lauluja. Vaikka pikkuveljen vahtiminen otti välillä pannuun, tavallaan sain jatkaa omaa huolentonta lapsuuttani hänen kauttaan vähän pidempään. Muutettuani omilleni 16-vuotiaana yhteiset puuhat jäivät, ja teini-ikäisen veljen nopeasti vaihtuvissa aivoituksissa on vähän hankala pysyä mukana sadan kilometrin päästä. Pikkuveljen kanssa olemme kuitenkin samanlaisempia kuin isoveljen kanssa, joten elättelen toiveita että teiniveljen vanhetessa jaksamme vielä joskus opetella aikuisempaa yhteydenpitoa.

Pikkuveli  kyläili Turussa joskus vuonna 2006.

Syntymäpäivävaatetus

Eilen oli syntymäpäiväni. Olin suunnitellut leipovani marenkipohjaisen pavlova-kakun raparperitäytteellä, mutta jotain meni vikaan ja marengista tuli kamalaa littanaa liisteriä. Kakkupohja meni roskiin ja raparperitäytteen söin lohdutukseksi. Lopulta M leipoi ja koristeli minulle kakun anopin hyväksihavaitulla ohjeella.

Kaveri oli innostunut aurinkoisen perjantain kunniaksi kutsumaan väkeä pihalleen grillaamaan, mikä olikin oivallista, sillä itse en saanut aikaiseksi järjestää synttärijuhlia. Kannettiin kakku siis naapurikortteliin, ja oivallinen ilta piti sisällään muun muassa mölkkyä, vitsejä ja naurusta kipeitä vatsalihaksia.

Sain myös hyvän syyn pukea ensimmäistä kertaa kotimaassa päälle Sansibarin-matkalla ostamani mekon.


Tämän nykyisen olkahärpäkemuodin aikana olen omassa pukeutumisessani vierastanut hartianseutua korostavia vaatteita, koska olen mielestäni olkapäiltäni riittävän atleettinen varsinkin nyt ahkeran jumppailun jälkeen. Mutta tässä mekossa leikkaus vain toimii uskomattoman hyvin, rakastan noita siipimäisiä röyhelöitä! Mekon keväinen vihreäkin tuntuu raikkaalta. Joitakin vuosia sitten ylikäytin vihreää niin, että kyllästyin siihen totaalisesti. Ehkä aika vähitellen on kypsä vanhan lempivärin paluulle.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Päivä 9. Uskoni

Eilen meni kyllä usko ihmisten musiikkimakuun taas kerran. Mutta joo.



Erosin kirkosta joitakin vuosia sitten. Naamakirjaprofiilissani lukee agnostikko mutta tätä nykyä olen kai oikeasti mielipiteiltäni ateisti. Joskus vain pelkään, että uskovat ottavat ateistiksi tunnustautumisen loukkauksena. Ja tuntuu, että monien uskovien mielestä olisi parempi uskoa edes johonkin korkeampaan voimaan vaikkei samaa aatetta tunnustaisikaan. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja lähipiiriini kuuluu monenlaisia uskovia. Yritän kunnioittaa kaikkien ajatuksia omista mielipiteistäni huolimatta ja siksi pidän yleensä matalaa profiilia näissä asioissa. Olen kokenut suurta tarvetta löytää elämälleni tarkoitusta henkiolennoista ja kokeillut vähän kaikkea kristinuskosta wiccalaisuuteen, mutta yksinkertaisin selitys on aina palannut takaisin loogisimpana ja ainoana toimivana vaihtoehtona.

Nothing happens for a reason oli erään jokunen aika sitten näkemäni taideteoksen nimi ja lauseke kolahti. Tätä nykyä sellainen kaikella on tarkoituksensa -ajattelu ärsyttää minua aika paljon, vaikka itsekin olen siihen aikoinani monesti turvautunut. Jos pahoillakin asioilla on tarkoituksensa ja jokin elämän kulkua määräilevä taho on ne lähettäny ihmisen tielle, pahuushan on silloin oikeutettua ja tarkoituksenmukaista ja niin ollen hyväksyttävää. Ei saa olla! Maailmassa tapahtuu koko ajan absurdin kammottavia asioita viattomille ihmisille täysin ilman heidän omaa syytään eikä niistä seuraa mitään hyvää. Se, mikä ei tapa, ei vahvista vaan tekee ihmisistä entistä heikompia.

Tavallaan kadehdin vakaumuksellisia ihmisiä ja halusin pitkään olla yksi heistä. Halusin elämälle selityksen ja delegoida vastuun ihmiskunnan ulkopuolelle. Mutta kun lukee uutisia, tuntuu siltä, että ainoa mahdollinen jumala olisi hiukan sadistinen ja välinpitämätön tiedemies, joka tökkii labyrinttiin suljettuja muurahaisia tikulla nähdäkseen, kuinka ne reagoivat. En kiellä, etteikö universumissa voisi olla mahtavampia järkiä kuin ihmiskunta, mutta en ymmärrä, miksi ihmeessä jumalolennot kiinnostuisivat meistä yhtään sen enempää kuin me muurahaisista. Pysykööt siis erossa minun elämästäni!

Voisin paasata tästä aiheesta loputtomiin, mutta kuten sanoin, yleensä pyrin pitämään pääni kiinni, sillä en halua aiheuttaa riitoja. Suokaa siis anteeksi tämä purkaukseni, jatkossa blogini tulee taas olemaan vapaa uskontokriittisyydestä. Kommentoida toki saa.

Mihin sitten uskon? En usko oikein edes ihmisiin. Suurimpaan osaan meistä on kaiketi kasvanut jonkinlainen moraali, mutta silti olemme ahneita, itsekkäitä ja laiskoja. Kenties uskon hengissäpysymiseen, siihen että elämä on niin sitkeää että se löytää aina jonkin keinon sopeutua. Uskon tieteeseen sikäli että mahdollisimman objektiivisen tiedon lisääminen on aina lopulta kannattavaa. Henkilökohtaisella tasolla uskon rakkauteen ja siihen että on mahdollista elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä. Ja itseeni ainakin välillä, siihen että voin olla jokseenkin onnellinen näin maailmaan heitettynäkin.

lauantai 14. toukokuuta 2011

8. Se hetki

Olen huono tarttumaan hetkiin. Käsitän tapahtumat ennemminkin prosessiluonteisina. Esimerkiksi naimisiinmeno oli kyllä iso juttu, mutta silti vihki- tai juhlapäivä ei ollut yksittäisenä hetkenä mikään elämän prinsessapäivä ja kaiken huipentuma. Määräisiä hetkiä, päiviä jotka muistan tarkoin vaikka päivämäärät ovatkin unohtuneet, on toki syöpynyt aivoihin useita. Mutta ne muodostavat ketjuja, prosesseja, joiden osana ne saavat merkityksensä.


Carpe diem, oli joku kävellyt sanat jäälle kevättalvella 2006. En muista kuvan ottamisen hetkeä. Siltä ajalta muistan kuitenkin pitkiä kävelyretkiä höytyilevässä pakkaslumisateessa kaupungissa, joka oli vielä vieras, ja pelottavan tunteen siitä, että solmu minussa oli löystymässä ja kaikki tulisi muuttumaan.

torstai 5. toukokuuta 2011

Päivä 3. Minun vanhempani

Minulla on vain yksi vanhempi, äiti. En kuitenkaan kasvanut yksinhuoltajaperheessä vaan sanoin isäsuhteeni irti jo vuosia sitten syistä, jotka eivät kuulu tähän blogiin.

Äitini on vähän yli viisikymppinen lähihoitaja. Hän on empaattinen, vahva ihminen, ja suhteemme on ollut toisinaan etäisempi, toisinaan läheisempi. Meidän perhettä on vuosien saatossa riepotellut jos jonkinlainen myrskytuuli, ja äippäkin on joutunut pistämään suunnitelmia uusiksi moneen kertaan. Usein kai ajatellaan vaikeuksien lähentävän perhettä, mutta se lienee tapauskohtaista. Itse olen joutunut opettelemaan tervettä itsekkyyttä sen suhteen, että en kantaisi koko perheen murheita mukanani. Silloin on helpompi ottaa vähän etäisyyttä ja elää omaa elämäänsä. En siis yleensä soittele äidille, jos gradu tökkii tai kesätyöttömyys ahdistaa, mutta ei se tarkoita, etten ajattelisi häntä usein.


Äippä ja mummu mökkeilemässä viime juhannuksena.

Myös äidin vanhemmat ovat minulle tärkeitä. Koska heillä on kummallakin jo ikää (onneksi suku on ollut pitkäikäistä), tunnen aika ajoin syyllisyyttä siitä, että en ehdi, jaksa tai vain saa aikaiseksi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisin. Nyt äitienpäiväviikonloppuna pitäisi kyllä taas repäistä ajatuksensa irti kotona jumittamisen rutiineista ja gradumietteistä ja huristella bussilla reilun sadan kilometrin päähän mummulaan. Tulisi samalla haetuksi moottoripyöräkin talviteloilta pappan autotallista.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Päivä 2. Eka rakkaus

En tiedä, kuinka harvinaista nykypäivänä on mennä naimisiin ensimmäisen ihmisen kanssa, jolle romanttisessa mielessä tunnustaa rakkautensa. Minä tein niin suunnilleen vuosi sitten.


Toki olin ihastunut johonkuhun jatkuvasti varmaan 12-vuotiaasta alkaen ja podin teini-iässä mahtipontisia sydänsuruja, kun ihastukseni eivät koskaan tajunneet olemassaoloani. Vaikka en kyllä tehnyt paljoa sen eteen, ja hyväkin niin, sillä olin kaiketi aina ihastunut lähinnä omissa kuvitelmissani oleviin hahmoihin ja säästyin siten pettymyksiltä.

Vaadittiin paljon itsetutkiskelua ja hiukan terapiaakin, että kykenin lähestymään ihan oikeita ihmisiä. Sitten kävikin tuuri aika äkkiä ja ollaan M:n kanssa pidetty yhtä loppukesästä 2006 lähtien.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Meemiä kehiin

Jälleen kerran olen laumasielu ja tartun blogeissa kierrelleeseen haasteeseen. Megalomaanista aihelistaa ei aio käydä päivä kerrallaan läpi vaan sitä mukaa kun jaksan. Olen pantannut tämän aloittamista yli viikon, koska osa aiheista tuntuu tähän blogiin hiukan turhan henkilökohtaisilta. Pidätän siis itselläni oikeuden hyppiä aiheita yli tai lopettaa kesken listan, mikäli ahi iskee.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki


1. Esittele itsesi.

Pöö. Olen Katarimaria, turkulainen humanisti, vihreä, graduntekijä, kissanomistaja, vaimo, täti, ateisti, keskivertoa lyhyempi, kohta neljännesvuosisadan ikäinen ja arkajalka. Muun muassa. Tykkään kirjoista, vaatteista, kasveista, käsitöiden tekemisestä, älykkäästä musiikista ja hyvästä ruuasta. En ole oikea turkulainen: olen syntynyt pienessä satakuntalaisessa kunnassa, josta pääsin pois 16-vuotiaana ja jonne en koskaan aio muuttaa takaisin. Jonkinlaista juurille paluuta voidaan kuitenkin tulkita olevan siinä, että graduaiheeni käsittelee kotiseutuni murretta. Haaveilen rivitalopihasta tai isosta, lasitetusta parvekkeesta jossakin vehreässä kaupunginosassa ja vanhoja kirjoja täynnä olevasta työhuoneesta jossakin yliopistorakennuksessa.


Kuva-arkistoni omakuvista minulle rakkain on yllä oleva kuva, vaikka se on kuusi vuotta vanha, surumielinen eikä kovin edustava. Minulle se muistuttaa, että mennyttä ei voi muuttaa mutta sen kanssa voi elää.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Reissukuvia

Olen palannut kotiin, nukkunut väsymyksen pois, kärähtänyt iho on lakannut hilseilemästä ja reissulta hankittu vatsatautikin on parantunut. Käväisin siis Sansibarilla moikkaamassa siellä töissä olevaa kaveria. Antaapa taas kuvien toimia matkakertomuksena:






















Reissussa oli kivaa, mutta kotiin päästyään osaa taas arvostaa Suomen viileää raikasta ilmaa, hiljaisuutta, väljyyttä ja siisteyttä, marketteja ja turvavöitä! Luonnollisesti shoppailin muutamia matkamuistojakin, esimerkiksi tuon alimmassa kuvassa näkyvän mekon. Ja tätä nykyä omistan sitten myös haaremihousut, vaikka lienen joskus mennyt sanomaan, että sitä trendiä tuskin minun päälläni näkyy. Ne olivat pakko-ostos, kun mukaan ottamiini hellepöksyihin jämähti lika niin ettei se irronnut kotonakaan. Roikkuhaarahousujen tyylikkyydestä en ole vieläkään varma, mutta ainakin ne ovat tavattoman mukavat. Ostoksista ehkä lisää joskus myöhemmin.

PS. Hämmentävää, että Suomessa oli tullut täysi kevät matkani aikana. Lähdin loskanharmaasta ja jäisestä kaupungista, saavuin leskenlehtien keskelle. Ikävämpi yllätys oli nähdä lentokoneeseen astuessa ulkomaisen lehden etusivulla Timo Soinin riemukas naama. Mahdollisille Lukijoilleni tuskin tulee yllätyksenä, että allekirjoittanut ei päästellyt ilonkiljauksia vaalituloksista kuullessaan. Masentaa varmasti vielä vähintään seuraavat neljä vuotta.