lauantai 27. marraskuuta 2010

Torkkupeitto eli jättihuivi

Pakkasen tulo pisti vauhtia neulomuksiin, ja totesin jättihuivini viimeinkin tarpeeksi suureksi päättelyä varten. Tosin toissapäivänä muffinssilla ja neuleseurana pistäytynyt ystävä huomautti sen näyttävän ennemmin peitolta kuin huivilta. Kääriytymiskokoisen torkkupeittohuivin uskonkin tulevan tarpeeseen ensi viikolla kun aloitan työt rakennuksessa, jonka työhuoneissa toissakesänä tarvitsi kynsikkäät, vaikka ulkona oli hellesää.

En ole viime päivinä käynyt niin paljoa ihmisten ilmoilla, että olisin jaksanut puunata naamaa tai tukkaa. Luonnontilaiset kuvat näyttivät jotenkin vähemmän haljuilta (ja punanenäisiltä) mustavalkoisina, joten vaihteeksi tälläistä tekotaiteellista settiä. Nyt sentään laitoin kameran jalustaan kiinni eli sentään jotain parannusta viimeaikaiseen.


Huivini on siis mittava ainaoikein-neulottu suorakaide pehmeästä akryylilangasta (ei kutita) ja joustaa suuntaan jos toiseenkin. Ja taipuu monenlaiseksi. Se oli tavattoman helppo ja periaatteessa nopea neuloa mutta yksinkertaisuutensa vuoksi myös äärimmäisen tylsä - ja siksi valmistumisessa vähän kesti. Seuraavana projektina onkin sitten vaihtelevaa kirjoneuletta.


Lanka on muuten edelleen Cittarin megatarjouksesta eurolla jättikerä haalittua. Mahtihuiviin meni puolitoista sellaista kerää, joten sen hinnaksi tuli huimat puolitoista euroa. Ei olisi tainnut kirppariltakaan löytyä siihen hintaan.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Keksimonstereita

Minulla oli eilen nimipäivä, ja sen kunniaksi leivoin. Ensin näytti, että tuloksena olisi ihan tavallisia mitä kaapista löytyy -periaatteella tehtyjä muffinsseja: porkkanaa, rusinoita, rommia. Sovelsin erinäisiä googlaamalla löytyviä vegaanisia muffinssireseptejä.


Taikinasta tuli hiukan liian pieni 12-osaiselle muffinssipellille, joten leivokset eivät nousseet ihan niin muhkeiksi kuin olisin toivonut. Päätin silti testata ideaa, joka oli pyörinyt mielessä siitä asti, kun tässä blogissa törmäsin näihin hurmaaviin veijareihin.


Koska kaapista ei löytynyt sinistä elintarvikeväriä ja mieluummin olen syömättä turhia väriaineita - ja koska siniset karkitkin ovat aina pahoja niin sinisen elintarvikevärinkin on pakko maistua pahalta - näistä monstereista tuli aidon keksimonsterin vaaleanruskeita sukulaisia. Huomatkaa halpispursotin, jonka saumoista tursuaa täytettä. Vegaaninen kuorrutus onnistui vallan mainiosti näin:

50 g kookosrasvaa sulatettuna ja jäähdytettynä
50 g vegaanista margariinia
0,5 dl tomusokeria
0,5 dl carobia (tai kaakaota)
0,5 dl soijajugurttia
1 tl vaniljasokeria

Niistä vatkaamalla tulee oikein oivallinen, jämäkkä vaahto.

Monsterit saivat silmät marsipaanista. Pupillien kanssa piti kehittää vähän luovuutta, sillä nekin oli alkuperäisissä ideoissa tehty elintarvikevärillä. Ensimmäiset muffinssit saivat silmät pellavansiemenistä ja näyttivät olevan vähän aineissa:


Sitten muistin kaapista löytyvän kuivattuja mustikoita, jotka olivatkin silmiksi enemmän kuin paikallaan.



Tässä vielä koko pesue.


Ensin tuntui kamalalta alkaa haukata pikku kavereita, joihin tekovaiheessa ehdin jo kiintymään. Yllättäen pesueesta tänään on kuitenkin jäljellä vain yksi raukka, joten illalla pikkujouluilemaan saapuvalle kotiseututukiryhmälle pitää kuorruttaa uusia!

PS. Mihin mun kaikki kommentoijat on hävinneet? Vää-vää, nur-nur. Keksikää nyt edes näistä jotain sanottavaa, oi Mahdolliset Lukijani ;)

lauantai 13. marraskuuta 2010

Lakkaa

Pitäisi varmaan muistuttaa itselleen taas tämän blogin olemassaolon tarkoitusta. Jospa tänään valittaisin vähemmän ja saisin aikaan enemmän oli mottoni, kun tämän aloitin. Jos siis gradunteko ei nappaa, ei se aikaansaanti ainakaan siitä valittamalla parane. Silloin pitää tehdä yksinkertaisesti jotain muuta, jotain pientä kivaa ja piristävää aikaansaamattomuudessa rypemisen sijasta. Vaikka lakata kynnet. Tai siivota työpöytä ja järjestää kynsilakkakokoelma.


Kynsijuttuni majailevat tätä nykyä peltipurkissa työpöydälläni, koska tässä tietokoneen ääressä näppejäni yleensä rassailen. Itse lakkojen lisäksi purkkiin mahtuu kynsinauhaöljy ja kiillotusviila, sekä pohjalla lojuu joitakin manikyyritarroja, hiekkapaperiviiloja ja tuollainen kynnenkärkien valkaisukynä, josta en oikein ole tajunnut, miten sen pitäisi toimia, koska ei se toimi.


Purkin sain viime jouluna lahjaksi. Silloin sen sisällä oli karkkia.

Ensimmäisinä ikivanhat lakat. Sinivihreällä glitterillä lakkaan lähinnä varpaankynsiä, jos tuntuu siltä. Tuota vaaleanpunaisen beigehtävää (mikä ihmeen väri tuo edes on, hiekaksi sitä väittää nimi) lakkaa on nyt kynsissä, siitä eivät pienet kulumat ihan heti loista. Väritöntä vahvistajalakkaa käytän aluslakkana. Kultahippulakkakin on suosittu samasta syystä tuon pastellin kanssa, se ei näytä kamalalta vaikka vähän lohkeilisikin.


Nämä ovat asennelakkani, joita laitan juhliin, jos jaksan. Ja minun kynsistäni ne lohkeilevat jo seuraavana päivänä, joten päädyn poistamaan ne. Pitäisi varmaan opetella tiskaamaan hanskat kädessä. Muita vinkkejä kynsilakan lohkeilun estämiseen? Joulunpunainen on suosikkini. Keskimmäisen voitin blogiarpajaisista ja se osoittautui käytössä hiukan liian pinkiksi makuuni. Mutta varpaankynsiin se on kiva. Ja joskus käytän sitä tuon joulunpunaisen alla niin saan taas erilaisen punaisen.


Jos juhlatyyliin sopii asennelakkoja paremmin ranskalainen manikyyri, väännän kyllä sellaisenkin, vaikka näillä. Siis ei-kimaltava peittävä valkoinen, kimaltava peittävä valkoinen, läpikuultava valkoinen ja pikakuivattaja. En osaa maalata kynnen kärkeä vapaalla kädellä, tarvitsen siihen tarroja. Pikakuivattaja pelastaa ja on syy siihen, miksi jaksan lakata kynsiäni edes joskus menettämättä heti hermoja. Silti onnistun varsin usein söhrimään pilalle vastalakatut kynnet.

Onko kokoelmani omaasi verrattuna pieni vai suuri, Mahdollinen Lukija?

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Helan går ja arki seuraa

Olen jotenkin jumissa blogini kanssa. Rinkulahuiviprojektini etenee tuskallisen hitaasti (tai sainhan jo ensimmäisen version valmiiksi, mutta se oli liian pieni, kuristi, ja purin sen) eikä muillekaan päässä muhiville projekteille oikein löydy sijaa. Vaikka vaatekaapista löytyi M:n jostain joskus saama ikivanha puvuntakki, jonka hyväkuntoisen kankaan saisin kai leikellä projekteihini, ja vaikka kaverin äiti lupasi lainaksi saumurinsa.

Istun pitkiä päiviä koneen ääressä, kirjoitan gradua lauseen silloin tällöin ja enimmäkseen haahuilen päämäärättömästi internetin syövereissä. Tavoitteeseen nähden - 20 sivua raakatekstiä marraskuun loppuun mennessä - kirjoittaminen etenee aivan liian hitaasti. Ahdistun ja surffaan lisää. Ja sitten riuhtaisen itseni irti stressistä ja luen pari(sataa) sivua Stephen Kingin Mustaa tornia. Neljäs kirja sarjasta loppui eilen, enkä päässyt heti kirjastoon hakemaan seuraavaa.

En ajattele vaatteita, käyn iltapimeässä tuulipuku päällä ja pipo syvällä silmillä jumpassa ja Siwassa. Viimeksi tunsin näyttäväni nätiltä keskiviikon humanistisitseillä, mutta niinhän se kävi kuten aavistelinkin, että tuli liian kiire juosta bussille ja asukuvat jäivät ottamatta. Ehkä hyvä niin, sillä nopeasti räpsäistyissä kuvissa olisin kuitenkin näyttänyt idiootilta ja hyvä mieli pukeutumisvalinnasta olisi kaikonnut.


Valintanani oli pikkujouluisen puna-musta-hopeista. En todellakaan jaksanut pukea kuteita enää uudestaan niskaan, joten kuvasin ne tuolla tavalla typerästi lattialla, koska halusin kuitenkin löpistä niistä. Sekä satiinipaita että samettihame nimittäin eivät muistaakseni ole vielä blogissa näkyneet, koska olen kumpaakin pitänyt todella vähän ja meinasin jo ne tuomita virheostoksiksi. Hame on monta vuotta vanha heräteostos Turun virallisesta goottikaupasta Rockgootista, jonne piti sen avauduttua mennä kurkistamaan ja hipelöimään hepeniä, joita osaisi itse käyttää ehkä Halloweenina. Paidan ostin vuosi sitten kirpparilta jotain kuvitteellisia pikkujouluja varten ennen kuin muistin, etten koskaan saa kutsuja pikkujouluihin, joihin oikeasti pitäisi pukeutua juhlavammin.

Yllä olevan selityksen pointtina oli tarkoitus olla se, että ehkä on ihan hyvä, ettei omistakaan sitä kaikkiin juhliin sopivaa pikkumustaa, koska sitten pukeutumistuskassa tulee tehtyä löytöjä vaatekaapin syövereistä ja yllättävissä yhdistelmissä voi tuntea olonsa kotoisaksi.

Ja sitten takaisin gradun ja tyhjän Word-tiedoston kammon pariin.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Pimmeetä

Varmaan kaikki asukuvia postailevat bloggarit tuskailevat nyt saman ongelman kanssa. Milläs saa hyviä kuvia kun ulkona on niin turkasen pimeää koko ajan. Kun on muutenkin ongelmia fiksujen asukuvataustojen löytämiseksi niin taitaa tämä vaatebloggaaminen meikäläisellä vähentyä vielä entisestään nyt kun pitäisi taustan lisäksi keksiä valonlähdekin.

Kääntyvä salama on kameran lisävarusteista seuraavana hankintalistalla, mutta lienee joulupukille hiukan turhan tyyris toive. Toissapäivänä varmistui kuitenkin uutinen, että aloitan joulukuussa parin kuukauden pestin ihan oikeissa oman alan töissä ja saan ihan oikeaa palkkaakin, joten kenties johonkin turhanaikaiseen leluun voisi joulunjälkeisalennuksissa investoida.



Viikonloppuna, kun piti piristäytyä, värjäsin tukkaakin. Edellinen kevytväri kului ihan lupausten mukaisesti juurikasvuttomasti pois, joten sorruin lievittämään talviharmautta vielä hiukan räväkämmällä versiolla. Vaikka eihän sitä violetihtavaa sävyä näistä hämyisistä kuvista hevillä erota. Tukka kasvaa ja tuskastuttaa hetkittäin, kun ei siitä tahdo saada mitään järkeviä kampauksia aikaan. Jouluksi letille on tavoite, ja siihen päästäkseni pitää pysyä erossa saksista vaikka niskahapsut ja silmillä roikkuva otsis kuinka harmittaisivat.



 Tuo paita on muuten se toinen kirppislöytöni. Se on ollut piristävän vaikutuksensa takia ahkerassa käytössä viime aikoina.

Illalla lähden sitsaamaan, ja pitäisi sitä ennen ehtiä ottamaan päiväunet, keksiä mitä pistää päälleen ja miten selviytyä juhlapaikalle ihmisen näköisenä kaatosateesta, joka näyttää jatkuvan taukoamatta ainakin huomiseen asti, huolimatta. Kameran jätän kaiketi suosiolla kotiin, ja nähtäväksi jää, riittääkö aika ja valo siihen, että ottaisi edes sitsauslookistaan jonkun räpsäisyn.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Kynsien pelastaja


Onnistuin viime aikoina tuhoamaan kynteni taas jotenkin perusteellisesti. Luultavasti syynä oli se, että lähdin reissuun lakat kynsissä ja matkan mittaan raaputtelin ne nätisti irti irrotellen samalla mukavasti kynnen pintaakin. Minulla on kai luonnostaan todella helposti liuskottuvat ja lohkeilevat kynnet, enkä vuosikausiin käyttänyt kynsilakkaakaan kun se näytti aina niin kamalalta.

Sitten Turkuun muutettuani joku kauppakeskustyrkyttäjä onnistui myymään minulle sellaisen Kuolleenmeren kynsihoitosetin ja kynsille tapahtui ihme. Kun aika ajoin jaksoin kiillotella kynsiäni pakkauksen viilalla ja öljytä kynsinauhoja säännöllisesti, kynnet pysyivätkin yllättäen kuosissa. Opettelin pikku hiljaa käyttämään värillisiä kynsilakkojakin.

Viila - tai bufferiksi sitä kai kutsutaan - kului puhki puolessatoista vuodessa, mutta kauppakeskustyrkyttäjältä ei niitä saanut ilman kynsinauhaöljyä ja käsivoidetta, joten ostin muualta suunnilleen samanlaista kiiltoa lupailevan reilusti halvemman version. Mutta ei se ollut yhtä hyvä: se kulahti paljon nopeammin ja kynnet alkoivat taas liuskottua.

Kun öljykin lopulta loppui ja kynsiin meni täysin hermot, naputtelin netissä NevO-kaupan sivuille tilauksen. Paketti tuli torstaina eikä ole yksikään kynsi lohjennut kiillotuksen jälkeen. EBaysta olisi saanut halvemmalla vastaaviksi väitettyjä, mutta en jaksanut altistua hutiostoille. Hiukan toki epäilyttää koko Kuolleenmeren bisnes, enkä välttämättä ekologisista ja eettisistä syistä haluaisi juuri sitä tukea. Tällä kertaa turhamaisuus ja kestävät kynnet veivät kuitenkin voiton. Otetaan vastaan hyväksi havaittuja vihjeitä, mitä tehdä sitten, kun kynteni taas parin vuoden päästä potevat vieroitusoireita.

Onko Mahdollisilla Lukijoillani kokemuksia tai ajatuksia Kuolleenmeren mineraalimömmöistä tai kauppakeskustyrkyttäjistä?