torstai 10. kesäkuuta 2010

Raunioita

Viime päivät ovat menneet harmillisen suurelta osin puuskittaisessa ketutuksessa, kun haaveissa ollut työpaikka meni sivu suun pääsemättä edes haastatteluun. Ei ole mitään tietoa, milloin tulee hakuun seuraava edes jotenkin alaa liippaava paikka. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun gradu ei maistu ja säästöt hupenevat, mutta työpaikkailmoituksistakaan ei tunnu löytyvän mitään edes etäisesti kivaa hommaa, johon kukaan täysjärkinen minua suostuisi palkkaamaan.



Siinä tapauksessa, että vietän päivät peiton alla mököttämässä, kesä ainakin on pilalla, joten yritän aktiivisesti keksiä tekemistä päiväksi kerrallaan. Toissapäivänä pärryyttelin kotiseutunähtävyyksiä katsomaan ja tein pitkään suunnitteilla olleen retken Kuusiston piispanlinnan raunioille. Raunioissa on minusta aina jotain rauhoittavaa, vähän kuin autiotaloissakin. Tuo kaiketi suhteellisuudentajua omiin pikku ympyröihin tajuta joidenkin kivenmurikoitten seisseen paikallaan vuosisatoja.

3 kommenttia:

Prefecta kirjoitti...

Symppaan ihan täysillä sua tuossa työnhakujutussa, on kyllä tuttu tunne. Mutta kuten sanoit, se on ihan vihoviimenen idis jäädä kotiin rypemään itsesäälissä :D Makeet rauniot olet löytänyt, missä tuollaisia on???

Rhia kirjoitti...

Höh, harmi että työpaikka meni sivusuun!
Olinkin tunnistavinani nuo rauniot ennenkuin tulin lukeneeksi tekstin. Itsekin on sielläpäin tullut kuvailtua. Kaunis paikka. Pitäisi tehdä joskus uusi retki kun ei tullut silloin poikettua siellä kartanossa lainkaan.

Katarimaria kirjoitti...

Prefecta, nämä rauniot löytyvät Kaarinasta toistakymmentä kilometriä Turun keskustasta. Kannattaa pyörähtää katsomassa jos näillä kulmilla liikkuu! Paikka oli tavattoman kaunis ja tarkoitus on mennä toistekin vaikkapa piknikeväitten kanssa.

Rhia, minultkin jäi kartano katsastamatta kun olin liikkeellä niin iltamyöhään että se oli jo kiinni. Tarkoitus on tehdä uusintareissu joskus päiväsaikaan kanssa-asujan ja eväitten kanssa, raunioiden lomassa kun oli mukavia nurmisoppiakin jotka olivat kuin luotuja pitempäänkin loikoiluun.