maanantai 13. huhtikuuta 2009

Pärräkertomus

Nyt on pääsiäinen ohi, ja vaikka seuraava luento minulla onkin vasta perjantaina, arkeen palaaminen alkoi kun M lähti junalle. Pingviinien matkan katsottuani (ja vedeltyäni yksinoloahdistukseen puoli pussia pikkuruisia suklaamunia) oli suunnitelma litteroida siihen asti että Suden vuosi alkaa, mutta kas kummaa suosikkiblogien nopea vilkaisu jotenkin pääsi venähtämään.

Eilen haettiin pärrä talviteloilta ja käytiin mummulassa syömässä pääsiäisen ainoat mämmit. Oli hieno ajopäivä - itse asiassa jopa liian aurinkoinen, sillä koko matkan päin aurinkoa ajaessa alkoi aurinkolaseista huolimatta särkeä päätä. Siitä hyvä syy kirjoittaa moottoripyöräaiheinen postaus nyt kun pimenevä ilta pukkaa tihkusadetta.

Usein näin keväisin, kun asvaltti kuivuu ja moottoripyöräily nousee puheenaiheeksi, moni keskustelukumppani yllättyy silminnähden kuullessaan minun harrastavan moottoripyöräilyä. En kai sitten humanistityyleineni sovi prätkänaisen stereotypiaan, ja monelle voi olla uusia asia, että kaltaiseni pikkutyttö ylipäätään pystyy ajamaan oikeaa moottoripyörää. Tavallaan minulle onkin vähän tyypillistä leuhkia ja mainita pärräpuheissa erikseen, että ajan itse, ja olin niin perheessä kuin parisuhteessakin se, joka ajoi isoa pärrää ensin.

Miten pikkutytöstä sitten tuli motoristi? Mopoista se tietenkin alkoi. (Pahoittelen arkistoaarrekuvien huonoa laatua.)

Joskus lauon lyhyesti, että minusta ei allergian takia voinut tulla hevostyttöä, joten piti valita rautainen variantti. Isoveljellä oli kylän poikien tyypilliseen tapaan jo kymmenvuotiaana mopo, jolla kakarat sitten kurmuuttivat pelloilla ja kuraisilla metsäteillä. Veljen vaihtaessa isompaan jäi vanha Suzuki PV suulin nurkkaan, josta poikien leikeissä muutenkin mukana roikkunut pikkusisko sen löysi. Kylällä ei ollut niin tarkkaa mopoilijan iästä, kunhan ajoi siivosti, ja sainkin jo 12-vuotiaana päristellä tossumopollani kyläkauppaan, mummulaan ja pikkuteitä pitkin kavereitten luokse.

15-vuotiaana sain mopokortin ja uuden skootterin, jolla sitten kävin kouluakin ja ajoin keskustassa toria ympäri muiden skootterityttöjen kanssa. Olin tuohon aikaan aika tarkka tyylistäni, joten mopoksikaan ei ihan mikä tahansa tusinaskootteri kelvannut. Nyt vuosien jälkeen en oikein osaa päättää, mille puolen hienon ja nolon välistä häilyvää rajaa rakas vanha Honda Shadow kuuluisi.Minun saadessani skootterin oli veli jo siirtynyt kevytmoottoripyörään. Itse olin skootteria valitessa luvannut vanhemmille, etten heti vuoden päästä ala kinuta kevaria, ja sen lupauksen pidinkin. Tampereelle muuttaessani mopoilu jäi, koska asuntoni oli niin lähellä kaikkea, etten tarvinnut kulkuvälinettä, ja lapsuudenkodin ja opiskelupaikkakunnan välinen matka taas oli liian pitkä körötellä mopovauhtia. Veljen kevari puolestaan oli joutunut auton syrjäyttämäksi, joten saatoin sitä kesälomilla vähän salaa testailla. Täytettyäni 18 ajoin samalla vaivalla niin auto- kuin moottoripyöräkortinkin ja Kymco Zing siirtyi suulista käyttööni.


Customkevari palveli minua uskollisesti kolme kesää ja suhailin sillä pikkuteitä Tampereen ja Turun välimaastossa ahkerasti. Moottoritielle pikkupärrällä ei oikein ollut asiaa, sillä sen kiihtyvyys oli olematonta kahdeksankympin tuntinopeuden tuolla puolen ja yhdeksääkymppiä lujempaa pääsi vain alamäessä. Lisäksi kevyt pyörä kevyine kuskeineen meinasi lähteä lentoon rekkojen jälkeisissä puuskissa. Haaveet isommasta pärrästä hiippailivat siis mieleen. Customin jäykkyys ja ajoasento alkoi puuduttaa, enkä enää ollut varma kromipaljoudesta ja mustasta nahastakaan. Olin ajanut kortin nakupyörällä ja sellaisen tahdoin itsellenikin. Tein masentavia laskelmia, kuinka monta kesää pitäisi siivota kerrostalojen rappukäytäviä, että minulla olisi koossa rahat 900-kuutioiseen Honda Hornetiin.

Kovin kauaa en ehtinyt säästöjä kerätä, kun investoinnille löytyi jakaja. Heti ensimmäisen kerran M:n tavatessani puhuimme moottoripyöräilystä, ja suunnitelma unelmien toteutumiseksi alkoi. Talven tarjouksista päädyimme 500-kuutioiseen Kawasaki ER-5:een, malliin jolla olin korttini ajanut, koska tiesin varmasti pystyväni käsittelemään sitä lyhyistä jaloistani huolimatta, ja sellaiseen meillä oli yhdessä varaa toisin kuin Hornetiin. Kevään 2007 koittaessa M meni ajotunneille ja minä pärryyttelin punaisen moottoripyörämme kaupasta kotipihalle.

Arkistojen aarteista ei nyt löytynyt yhtään kuvaa minusta nykyisissä motoristikamppeissani. Nyöreillä säädettävät nahkahousut ja teräsvahvikkeiset ajosaappaat ovat edelleen samat kuin kevarilla pärräillessäni, mutta takin vaihdoin vaaleansiniseen tekstiiliin ja kypäräkin on uusi. Pärräpukeutuminen palveleekin enemmän mukavuutta ja turvallisuutta kuin tyylitajua, mutta postailen varmasti kesän reissuilta kuvia jatkossa.

3 kommenttia:

mirella kirjoitti...

Mun äiti ja isäkin on ihan hulluna moottoripyöräilyyn. Mulla itellä ei sit oo minkäänlaista ajokorttia, et ihan polkupyöränaisia ollaan. :) Pitääpä sanoa äitille et lukee tän sun postauksen.

Ciara kirjoitti...

Onpa hauskaa löytää täältä toinenkin tyttömotoristi! Mulla on (ainakin vielä) Suzuki GS500, ja tosiaan vähän ylpeyttä tuo kun saa sanoa että juu ITSE ajan! Vanhemmat miehet varsinkin hämmästyy tyttöstä "suuren" pyörän kahvoissa, heidän aikanaan kun tuo 500 kuutiota on ollut jo melkoinen tykki. Ei muuta kun ajokelejä ja renkaat alaspäin!

Katarimaria kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

Ciara: Haa, emme sentään ole niin harvinaisia ettemme riittäisi myös Blogistaniin. Aurinkoista ajokesää sinullekin!