tiistai 5. joulukuuta 2017

Minun bullet journalini


Taidan olla muodissa vähän jälkijunassa (kuten aina), mutta pitihän olla varma, että tämä intoilu ei jää lyhytaikaiseksi, ennen sen jakamista blogissa. Olen keväästä asti kantanut laukussani bujoa eli bullet journalia, siis sellaista uudentyyppistä modernia paperikalenterin ja organisoidun muistikirjan risteymää.

Tässä postauksessa en kuitenkaan jaa kuvia kauniisti kuvitetuista aukeamista, sillä minun bujoni on juuri niin pragmaattinen kuin itsekin olen. Ainoat piirrokset sen sivuilla ovat neuleohjeitten tuunailuun liittyviä kaaviohahmotelmia. Muutenkin sitä on täytetty sotkuisella käsialalla tärisevässä bussissa milloin milläkin kynällä, joka on sattunut mukana olemaan.

Haluankin lähinnä jakaa ideani siitä, millainen bujo minulla toimii. En nimittäin lähtenyt täyttämään sitä tyypillisten bujo-ohjeiden mukaan. Tyypillisesti mainitaan, että bujossa pitäisi olla vähintään neljä osaa: sisällys, "tulevaisuusloki", kuukausiaukeama ja päiväsivu (ks. perinteiset bujo-ohjeet esimerkiksi täältä englanniksi). Minun kirjastani näistä ainoastaan sisällysluettelo löytyy. Olenkin vähän epävarma, voiko minun organisoitua muistikirjaani kutsua bujoksi ollenkaan.

En tehnyt kalenterityyppisiä aukeamia, koska en pitänyt niitä ollenkaan tarpeellisina. Kalenterina olen jo vuosia käyttänyt kännykässä ja koneella toimivaa sähköistä kalenteria, joka tarvittaessa piippailee muistutellen, missä minun pitäisi milloinkin puolen tunnin päästä olla. Sähköisestä kalenterista kuitenkin puuttuvat ne tyhjät muistiinpanosivut, enkä ole oppinut hyödyntämään vaikkapa sähköisiä tehtävälistoja ollenkaan. Minun bujoni onkin kestoversio perinteisistä muistilapuista, ja ulkoistan sinne monenlaisia asioita, joita juolahtelee mieleen pitkin päivää mutta joita ei sitten enää myöhemmin muistaisikaan ilman ylös kirjoittamista.

Muistikirjastani löytyy muun muassa

- lista kirjoista, jotka pitää joskus lukea
- lista kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut
- joululahjaideoiden lista (aloitettu syyskuussa)
- käsityöideoiden lista
- blogipostausideoiden lista

Lisäksi se sisältää kuukausittaisia tehtävälistoja, jotka sisältävät ärsyttäviä pikkuhommia, kuten hammaslääkäriajan varaaminen, joita aina lykkään ja unohdan tehdä. Puolivuotisen kuntokuurini ajalta kirjasin kuukausittaiset liikuntakerrat muistikirjaan, ja sinne täyttelin toisinaan ruokapäiväkirjaakin. Lisäksi sivuille on kertynyt käsitöihin liittyviä piirrusteluja sekä monenlaisia tilapäisiä tehtävä- ja ostoslistoja ja päiväkirjamaisia merkintöjä reissuihin ja tapahtumiin tai ihan vaan yksittäisiin silppuisiin ja sekaviin päiviin liittyen. Käytössäni oleva kirja on saman näköinen etu- ja takapuolelta: toisen kannen takana on arkiset muistiinpanot, toinen puoli taas toimii muistikirjana työasioissa, esimerkiksi kokouksissa ja seminaareissa, jos ei muuten ole tarvetta pitää läppäriä mukana.

Entä mitä muistikirjassani ei ole? Kuten jo totesin, kauniisti koristeltuja sivuja on turha etsiä. Ei löydy mietelauseita eikä muita värejä kuin kuulakärkikynänsinistä. Turhuuksia kyllä löytyy: bujoni on ensisijaisesti paikka, jonne voi matalalla kynnyksellä ulkoistaa mitä tahansa mieleen tulevaa. Koen kirjasta olevan minulle ihan konkreettista hyötyä, sillä muistiin kirjattuna asioita vain tulee tehdyksi helpommin: kun olen merkinnyt elokuun tehtävälistaan hammaslääkäriajan varaamisen, todella varaan sen ennemmin kuin siirrän sitä taas eteenpäin syyskuun listaan, ja kun ostoslistassa lukee, että kauneusmessuilta kannattaisi ostaa seerumia ja käsivoidetta, muistan ostaa niitä ja ehkä jättää sen kaappiin unohtuvan heräteostoskynsilakan ostamatta.

Entä kiinnostaako bujoilu ruudun sillä puolella? Pitäisikö oman muistikirjasi olla ensisijaisesti käytännöllinen vai nätti?

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mitä syödä kasvisruokapäivänä - reseptivinkit arkeen

Tänä syksynä ei juuri ole tullut tehtyä uusia innovaatioita kokkailujen suhteen, vaan on pysytty tutuissa ja turvallisissa resepteissä. Mitä meillä sitten normipäivinä syödään, ja millaiset ruuat pysyvät arkiruokalistalla vuodesta toiseen? Kokosin tähän postaukseen kotitaloutemme luottoreseptit, omat tai muualta löydetyt, jospa niistä olisi iloa jollekulle, joka etsii uusia ideoita helppoihin kasvisruokiin.

Salaatit

Tavallisin salaatti meillä varmasti on ihan sellainen perussetti lehtisalaattia, kurkkua, tomaattia ja mahdollisesti oliiveja, fetaa ja sipulia. Joskus kuitenkin tuoreetkin kasvikset uppoavat paremmin vähän enemmän maustettuina, ja silloin teen aasialaistyyppistä nuudelisalaattia joko nuudeleilla tai ilman. Alkuperäinen ohje löytyi Helsingin Sanomista. Nuudelittomasta variantista, jossa käytetään kesäkurpitsasuikaleita, tein taannoin oman postauksensa. Alkuperäisen ohjeen kastikemäärä ei muuten riitä yhtään mihinkään - soosi on nimittäin niin herkullista, että sitä tekee mieli lotrata reilummin!



Curryt

Salaattia paremmin näin talviseen aikaan ainakin minulle maistuvat lämpimät ja mausteiset ruuat, joihin kuitenkin halutessaan voi upottaa aika suuren osan päivän kasviskiintiöstä. Meillä syödäänkin aika usein erilaisia variaatioita curryista. Lempparini intialaisissa ravintoloissa ovat kotijuustoruuat, ja lähimarketista löytyvä uutuusjuusto Mifu onkin arkikokkailuissa löytänyt paikkansa nimenomaan curryissa. Kookosmaitoversioissa proteiinina toimii yleensä tofu. Blogistakin löytyykin jo useampi helppo curryresepti:

Kukkakaali-cashewpähkinäcurry


Mifu-cashewpähkinäcurry

Kevyt Mifu-pinaatticurry


Tofu-kookoscurry


Jos riisi intialaisen curryn kyljessä kyllästyttää, suosittelen kokeilemaan vaihteluksi nopeita pannulla paistettavia chapati-leipäsiä. Neljä kämmenen kokoista leipää syntyy niinkin monimutkaisella reseptillä kuin

4 dl jauhoja (osa voi olla täysjyvää)
2 dl jogurttia (myös soijaversio kelpaa)
1 tl suolaa

Ja leivät taputellaan siis noin sentin paksuisiksi lätysköiksi ja paistetaan pannulla öljyssä kullanruskeiksi. Niillä on kätevä kaapia herkkucurryn viimeiset kastikepisarat lautaselta!


Keitot

Jo tuntuu keittopäivältä, meillä keitellään yleensä tätä Chocochilin klassikkokeittoa: maapähkinä-bataattikeitto ei kyllä ole kevyttä keittoa nähnytkään. Paras kasvissosekeitto ikinä, eikä kaipaa minkäänlaisia modauksia. Tämänkin kanssa meillä muuten aika usein syödään noita yllä mainittuja jogurtti-leipäsiä.


Toinen lämmittävä ja moneen kertaan hyväksi havaittu keittoresepti on napattu Hesarista talteen. Tomaattinen maissikeitto valmistuu meillä kyllä ihan ilman mitään tomaattien kalttaamisia ja purkkimaissista, mutta herkullista siitä tulee silti. Toki jos sattuu tarttumaan kaupasta mukaan suht vahva chili, tästä tulee kyllä aika ärtsyä settiä. Tottumattomimpien makunystyröiden kanssa kannattaa siis hieman tarkkailla chilin määrää.

Maissikeiton kanssa samassa jutussa aikanaan julkaistiin myös maissileivän ohje. Se sopii keiton kaveriksi niin hyvin, että on tullut perinteeksi leipaista semmoinen samalla kertaa. Purkkimaissista onnistuu sekin, vaikka ohjeessa kuullotellaan tuoretta. Toki edelleen joudun joka kerta googlaamaan, kuinkakohan monta desiä 125 g jauhoja oikein mahtoikaan olla.

Muut

Joskus viikonloppuna on aikaa kokkailla vähän pidemmän kaavan mukaan. Silloin tulee usein tehtyä lasagnea tai uudempaa herkkulöytöä, italialaista munakoisovuokaa eli parmigiana di melanzanea. Lasagneen mielestäni paras jauhelihan korvaaja on Härkis, ja oma hyväksi havaittu reseptini löytyy täältä.


Parmigiana di melanzane löytyi - mistäpä muualtakaan kuin Hesarin ruokasivuilta.

Munakoisoruokiin löytyy vielä pari muutakin luottoreseptiä. Nimittäin jos aikaa on liian vähän vuoan kypsyttelyyn mutta mieli tekee silti mozzarellaa, munakoisosta voi tehdä "pihvejä" eli kunnolla paistettuja siivuja, joiden väliin reilut siivut mozzarellaa, tuoretta basilikaa ja loraus balsamicoa. Idea löytyi Viini-lehden sivuilta vuosia sitten. Munakoisoa kohtaan epäluuloisille suosittelen taas Siskot kokkaa -blogissa kauan sitten julkaistua mausteista grillireseptiä, joka onnistuu kyllä aivan mainiosti uunissakin grillivastuksen alla.

Mitäs teillä kokataan toistuvasti?

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Blogimiittailua Tampereella

Muinoin blogini alkuaikoina blogimaailma oli mielestäni paljon yhteisöllisempi, sillä blogeja oli vähän ja bloggaaminen oli melko pienen piirin harrastus. Minäkin, pienen palstani kanssa, pyörin samalla keskustelufoorumilla nykyisten isojen nimien kanssa, osallistuin blogiristeilylle ja muihin miitteihin. Jossain vaiheessa piirit sitten erkaantuivat, osasta blogeista tuli isoja ja ammattimaisia, jotkut lopettivat, ja uusia ilmaantui kuin sieniä sateella. Samoina vuosina itse siirryin opiskelijasta päivätöihin ja elelin välitilassa kahden kaupungin välillä, minkä vuoksi aikaa vanhalle harrastukselle oli paljon vähemmän. Lukuunottamatta satunnaisia kertoja avecina inspiraatiopäivissä yhteisöllisyys ja muiden bloggaajien tapaaminen siis jäi unholaan, ja myönnän, että olen sitä puolta tässä harrastuksessa kyllä kaivannut.

Siksi päädyin klikkaamaan yhdessä Facebook-ryhmässä näkemääni linkkiä, jonka seurauksena päädyin osaksi Blogisisaret-porukkaa. Se on ryhmä eri-ikäisiä ja erilaisissa elämänvaiheissa olevia ihmisiä, jotka bloggaavat erilaisista aiheista, mutta kaikkia yhdistää halu kehittyä bloggaajana ja luoda yhteisöllisempää blogikulttuuria. Blogisisarten kanssa toteutettiin mm. Tervetuloa syksy -postaussarja, johon osallistuin. Tähän asti olemme jakaneet vertaistukea Fb:ssä, mutta lokakuun lopulla vuorossa oli ensimmäinen kasvokkaistapaaminen! Sisaria on ympäri maata, ja miittipaikaksi valittiin Tampere, rakas entinen kotikaupunkini, jonne aina hyvän syyn keksittyäni mielelläni matkustan.


Päivä aloitettiin Tammelantorin laidalla sijaitsevassa kahvilassa nimeltä Alleduuri. Kyseinen kahvila on erityislaatuinen siksi, että se keskittyy huomioimaan monenlaiset allergiat ja ruokavaliorajoitukset. Sieltä saa yhtä lailla vegaani kuin keliaakikko valita tiskistä useamman tuotteen väliltä (sen sijaan että joutuisi pyytämään takahuoneesta tuotavaksi jonkin oman korvikkeen), ja tarjottavaa löytyy myös harvinaisempia rajoituksia omaaville. Joukkomme valtasi kahvilan viihtyisän yläkerran ja siellä tutustuimme ihmisiin blogien takana herkkuja maistellen.

Alleduurin tuotteissa parasta on, että suklaakakkua tai kasvispiirakkaa syödessä ei todellakaan olisi arvannut tuotteen olevan millään tavalla -ton! Maku, koostumus ja ulkonäkö ovat kohdallaan, ja kahvilaa pidetään suurella sydämellä. Suosittelen siis lämpimästi visiittiä kahvilaan niin ruokarajoitteisille kuin muillekin Tampereella pyöriville. Bloggaajaryhmänä saimme maistelusetistä alennusta mutta ilman postausvelvoitetta, joten suositus lähtee täysin omista makunystyröistä!


Päivä jatkui Vapriikin museonäyttelyissä, pääsin siis käyttämään Museokorttiani taas kerran. Olin ihan unohtanut, kuinka suuri Vapriikki olikaan - tai sitten se on laajentunut sitten edellisen käyntini, joka on sijoittunut jonnekin vuoteen miekka ja kirves... Siellä pyöriessä iltapäivä hujahti vauhdilla ja kohta olikin taas ruoka-aika. Illalliseksi söin mainion meze-lautasen, ja pian sen jälkeen pitikin jo kammeta itsensä kohti rautatieasemaa ja kotia.



Miittiin osallistuivat kirjoittajat seuraavien blogien takaa:




Lämmin kiitos kaikille kivasta päivästä, ja toivottavasti tavataan pian uudestaan ja saadaan mukaan vielä muitakin sisaria, jotka eivät tällä kertaa päässeet paikalle!

Miittipostauksia löytyy jo myös Kotomo- ja Turkooseja unelmia -blogeista!

torstai 26. lokakuuta 2017

Virkkaushurahdus: Kalevala CAL


Tässä nelikossa lempparini on Suuri tammi alaoikealla.

Neulominen on minun juttuni, virkkaaminen taas vähän plääh. Siitä tulee etusormeen rakko ja tylsää, muhkuraista pintaa. Tai niin ainakin luulin. Luulin myös, etteivät yhteisölliset käsityötempaukset olisi minun juttuni. Minullahan on aina ideoita ilman muoti-ilmiöitäkin, ja tietyssä tahdissa etenevä projekti loisi liikaa paineita silloin, kun käsitöille ei vain ole tarpeeksi aikaa.

Sitten kaveri vinkkasi minulle Kalevala CAL -peittoprojektista. Liityin Fb-ryhmään kuulostelemaan, mitä tapahtuu - pitäähän suomen kielen tutkijan ja käsityöihmisen olla perillä tällaisesta jutusta. Ennen ensimmäisen ohjeen julkaisua ajattelin vielä, että vain seurailen ja laitan ohjeet muistiin odottamaan hetkeä, jolloin olisi tarvetta ja aikaa isolle peittoprojektille.

Näistä tykkään eniten alavasemmalla olevasta Tuonelan joutsenesta, joka oli kyllä aika vaikea!

Sitten tuli ensimmäinen ohje. Hommasta vinkanneen kaverin lisäksi pari muutakin tuttua ryhtyi virkkaamaan. No jos minäkin tämän palan kokeilen, ajattelin, ja kaivoin lankalaatikosta vuosia sitten tekemättä jääneisiin joululahjasukkiin varattua Seiskaveikkaa. Tein ensimmäisen palan, sitten toisen... ja kuudennentoista.

Toisena ruutuna julkaistu Sotkan pesä (yläoikea) oli huikean hauska tehdä!

Kaksi palasta viikossa on sen verran hidas tahti, että tänä kiireisenä syksynä olen juuri ja juuri pysynyt vauhdissa. Taukopäiviäkin on tullut sen verran, ettei rakkoja ole päässyt syntymään. Virkkuukoukuttavinta (pun intended) on se, että joka pala on erilainen ja joka ohjeessa oppii jotakin uutta. Ennen tätä projektia en ollut koskaan ennen tehnyt edes kohosilmukoita, nyt sujuu jo monimutkaiset erikoispylväätkin. Ryhmässä näkee erilaisia värisommitelmia ja väistämättä alkaa miettiä, millaisen yhdistelmän jämälangoistaan tällä kertaa keksisi. Kovin sosiaalinen kässäilijä en kyllä vieläkään ole (olen ryhmässä aika hiljaa), mutta selvästi minäkin jotakin tällaisesta yhteisöllisyydestä saan irti.

Muut käsityöt ovat jääneet paitsioon, ja jämälankoja on pitänyt täydentää uusilla kerillä. Vähän harmillista on, että ennen talven tuloa valmiiksi aiottu neuletakki on edelleen vailla hihoja, ja voi olla, että kukaan tuttu ei tällä kertaa saa itse tehtyä joululahjaa minulta. Yhtään palaa en ole vielä raaskinut jättää väliin yllä kerrotuista koukuttavista syistä johtuen. Peitostani taitaa siis tulla aika suuri. Välillä kyllä yritän muistuttaa itseäni, että ei haittaa ketään, vaikka vähän olisinkin jäljessä tai skippaisin edes ne vihjaillut ekstra-ruudut. Ja taas kuitenkin on sunnuntai, jonka istun sohvan nurkassa virkkuuni kanssa, jotta saan ryhmän kiinni ennen maanantaiaamun uutta ohjetta!

Kaikista ruuduista tähän asti lempparini on yläoikealla näkyvä Väinölän viljavat vainiot, vaikka jouduinkin sitä vähän purkamaan.

Muita Kalevala-peittoon tai muihin KAL/CALeihin hurahtaneita?

Kaikkien kuvissa näkyvien palojen ohjeet ja lisätietoa projektista ja sen tekijöistä löytyy siis Kalevala CALin omilta sivuilta!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Takaisin normaalipainoon - ei laihdutuskuuri vaan korjausliike



Tänään kirjoitan asiasta, joka menee blogin aihepiirien ulkopuolelle. Koska viime aikoina olen itse päätynyt lukemaan monia hyvinvointia ja elämäntaparemontteja käsitteleviä blogeja ja postauksia, päätin itsekin antaa jollekin vertaistukea etsivälle lukijalle mahdollisuuden päätyä lukemaan kokemuksiani.

Vakituiset lukijani tietävät, että viime vuosi oli elämässäni aika vauhdikas: viimeistelin väitöskirjaa erilaisten lyhyiden pätkärahoitusten turvin enkä tiennyt tulevasta muutamaa kuukautta pidemmälle kerrallaan. Kuulumisia kyseleville vastailin, että hyvin menee - ja niinhän se vuosi lopulta menikin, kai, ihan hyvin. Väikkäri paketointiin aikataulussa ja hyvin arvosteluin, ja uusia hommia aina järjestyi.

Vasta kesällä aloin oivaltaa, miten kovan paineen alla olin elänyt ja mitä se oli arkirutiineilleni tehnyt. Kesäkuun alussa kirjoitinkin siitä, kuinka opettelin taas liikkumaan. Uimaan en ole enää kovin usein ehtinyt, mutta uusien työkuvioiden myötä olen nyt tyytyväinen UniSportin vakkariasiakas.

Liikuntarutiini oli kuitenkin vain elämäntapakorjausliikkeen ensimmäinen osa. Toinen osa alkoi vähän myöhemmin kesällä ja vaati enemmän henkisten esteiden ylittämistä kuin liikunnan lisääminen - koululiikuntatraumat oli selätetty jo vuosia aiemmin. Olen koko ikäni ollut normaalipainoinen mutta usein huolissani painostani. Aina silloin tällöin olin yrittänyt pudottaa muutamaa kiloa - aina erittäin kehnolla menestyksellä.

No, nytpä en enää ollutkaan normaalipainoinen. Juhannuksen jälkeen konferenssireissulle lentolaukkua pakkaillessani punnitsin laukun - ja siinä samalla itseni. Olin ollut käymättä vaa'alla yli vuoden ajan, sillä tiesin lihoneeni: moni vaate oli alkanut puristaa ja haudattu kaapin perälle. Tämä vahingossa vaa'alle "joutuminen" oli kuitenkin odotettua suurempi järkytys: painoin noin kymmenen kiloa enemmän kuin se kroppa, jossa - plus miinus muutama kilo - olin suunnilleen koko aikuisikäni viettänyt. Onneksi olin juuri lähdössä reissuun, enkä voinut ryhtyä hätiköityihin toimenpiteisiin (kuten mehupaastolle), vaan päätin miettiä tilannetta kunnolla.



Tajusin, että olen pelännyt lihomista tosi paljon, johtuen ainakin osittain siitä, että lähipiirissä on joutunut seuraamaan monen ihmisen tuskailua ylipainon ja siihen liittyvien sairauksien kanssa. Uskoin, että olisi vain vääjäämätön ajan kysymys, koska minäkin lihoisin, ja kun niin kävisi, en enää koskaan pääsisi kiloistani eroon. Nyt kun kolmenkympin rajapyykki oli ylitetty ja lihominen nähtävästi viimeinkin alkanut, olin kauhuissani, sillä koska olin noin vuodessa kerryttänyt kymmenisen kiloa, mikä olisikaan tilanne viiden vuoden päästä! Ilman tätä nykyään pinnalla olevaa Vaakakapina-liikettä olisin varmaan aloittanut jonkin pussikeittokuurin, epäonnistunut siinä, syönyt ahdistukseen vähän lisää, ja itsensä toteuttava kierre olisikin ollut valmis. Päätin kuitenkin olla järkevä ja miettiä kunnolla, mikä oli vuoden aikana mennyt vikaan ja mitä pitäisi muuttaa. Olin nimittäin kuvitellut syöväni ihan ok: arkikokkailuissamme on paljon kasviksia, täysjyvää ja hyviä rasvoja.

Perusasiat olivat ehkä kunnossa, mutta isoin ongelma oli, että stressivuoden aikana olin hukannut fiiliksen siitä, milloin olin nälkäinen ja milloin kylläinen. Olin kirjoittanut sokerihumalan voimin ja skipatun lounaan jälkeen iltapäivällä mättänyt sushibuffetissa lautastolkulla, syönyt jättimäisiä lounaita "varastoon", jotta jaksaisin loppupäivän, ja tissutellut alkoholiakin harva se viikonloppu. Olin huonon keskittymisen etätyöpäivinä napostellut tylsyyteen, leiponut välttelytekemisenä ja palkinnut itseäni milloin milläkin herkulla.

Päätin pitää parin kuukauden ajan ruokapäiväkirjaa. Siinä en todellakaan laskenut kaloreita, ihan vain vihkoon kirjoitin ylös rehellisesti, mihin aikaan söin ja suunnilleen mitä söin. Ensimmäinen tavoite oli syödä neljä tai viisi kertaa päivässä kunnollista ruokaa: lakkasin sekä skippaamasta lounaita että napostelemasta turhia välipaloja. Lisäksi opettelin tunnistamaan nälkää ja kylläisyyttä nälkämittaritaulukon avulla. Mittari löytyy Mielenterveystalon Irti ahminnasta -sivuilta: siis merkkasin päiväkirjaan numeroina, kuinka kova nälkä oli ollut ja kuinka täyteen maha tuli. Lisäksi pohdiskelin onnistumisia ja epäonnistumisia: pistin merkille, että kerrankin mummulassa käydessäni onnistuin syömään sopivan määrän - ei joulupöytä-ähkyä, vaikka sellaisen vaara oli olemassa, tai mietin, mistä johtui epäonnistuminen, kun löysin itseni napostelemasta kahdeksatta kaurakeksiä suoraan kaapissa olevasta pussista (liian kevyt lounas).

Opettelin suunnittelemaan välipaloja. Opettelin muistamaan, että buffet-ähkystä ei tule hyvä vaan paha olo, samoin kokonaisen karkkipussin syömisestä. Opettelin sanomaan "ei kiitos" ja lopettamaan syömisen, kun maha oli täynnä, vaikka joku olisi tyrkyttänyt lisää, vaikka lautasella olisi vielä ollut ruokaa, vaikka olisin maksanut enemmästä. Söin edelleen suklaata, sushia ja vaaleaa leipää, mutta kohtuudella. Yllättäen se kohtuumäärä karkeissakin alkoi riittää, kun alla oli riittävästi oikeaa ruokaa. Join edelleen viiniä ja olutta, mutta vain silloin kun oikeasti teki mieli, en esimerkiksi sosiaalisesta paineesta tai "kun kerran ilmaiseksi tarjotaan".

Kävin vaa'alla pari kertaa viikossa, mutta muistutin itselleni jatkuvasti, että syön paremmin, koska haluan voida paremmin, en siksi että muuttuisin välittömästi paremmaksi ihmiseksi, jos vaaka vain näyttäisi sitä tutumpaa kymmenlukua. Edelleen tunnen näyttäväni kamalalta niinä päivinä, kun väsyttää, turvottaa ja tukka on likainen - ja hyvinä päivinä olin ihan yhtä tyrmäävän tyylikäs korkeammallakin painoindeksillä. Halusin takaisin vanhaan painooni, koska viihdyn kevyemmässä kropassa paremmin (samalla tavalla kuin vaikka hiustyyli tuntuu tai ei tunnu "omalta"), haluan käyttää vaatekaappini aarteita ja jaksaa kävellä portaat työpaikkani neljänteen kerrokseen ilman että tuntuu siltä kuin kantaisin mukanani ylimääräistä rinkkaa.

Yllätyin, kun paino kääntyikin hitaaseen laskuun pelkästään näillä muutoksilla, joiden noudattaminen loppuelämän ajan ei tunnu ylivoimaiselta tehtävältä. Nyt olen remppaillut elämääni nelisen kuukautta ja laihtunut kuusi kiloa. Olen taas normaalipainon puolella ja normaalin painonvaihteluvälini puitteissa. Pari kiloa saisi vielä lähteä, jotta ensi kesänä mahtuisin rakkaaseen vintage-nahkatakkiini. Mutta oikeastaan sillä ei ole paljonkaan väliä. Tärkeintä on, että maailmanloppu (ja metabolinen oireyhtymä) ei tullutkaan, vaikka lihoin. Voi olla, että joskus taas tulee uusia stressaavia aikoja, jolloin rutiinit menevät uudestaan rikki: opin nimittäin myös sen, kuinka vaivihkaisesti kilot kertyvät, kun paketti on sekaisin. Nyt kuitenkin tiedän, että osaan kyllä tarvittaessa taas korjatakin tapani.

Postauksen kuvat Freephotos.cc