tiistai 14. maaliskuuta 2017

Viimeinkin nyhtökauraa: superhelppo nyhtis-pita


Viimeinkin kauan odotettu päivä koitti: löysin espoolaisesta lähimarketistamme nyhtökauraa! Olen siis auttamattomasti jälkijunassa nyhtökaurahypestä, mutta nyt lopultakin voin kertoa mielipiteeni tästä ihmetuotteesta. Ja mielipide on: Joo, on se ihan hyvää, mutta eipä se nyt kauheasti eroa muista käyttöön vakiintuneista kasvisproteiiniasioista. Ostan toistekin, jos lähimarketin laarissa näkyy, mutta niin ostan kyllä soijarouhettakin, ja Härkistä, Mifua, quornia ja Oumphia. Kaikelle on paikkansa, ja kiva että on vaihtoehtoja!

Mitä siitä sitten oikein tekisi? Pienen googlailun ja ruokakaappien tarkastelun jälkeen päädyin pitaleipiin. Koska oli nälkä ja piti saada nopeaa ruokaa. Sovelsin nyhtökaurasivuston jogurttikastikereseptiä ja salaatin kaveriksi heitin pitan väliin myös tänä talvena harva se viikko keittiössämme valmistuneita moderneja mummonkurkkuja. Hyvää tuli ja nälkä lähti supernopeasti. (Pitatkin nimittäin olivat ihan leivänpaahtimessa paistuvia puolivalmisteita.)


Nyhtökaurapita jogurttikastikkeella ja sriracha-mummonkurkuilla

4 kpl pitaleipiä
1 pkt tomaatti-savupaprika-persiljanyhtökauraa
oliiviöljyä
+ lisämausteeksi paprikaa ja chiliä, koska omaan makuuni valmiiksi maustettu nyhtis oli aika mietoa
Salaattia

Jogurttikastike
1 dl maustamatonta jogurttia
tujaus sitruunamehua
2 tl sinappia
valkosipulijauhetta
(suolaa)

Sriracha-kurkut
1 kurkku
1 rkl srirachaa
1 rkl valkoviinietikkaa
0,5 tl suolaa
1 tl sokeria

Sekoita jogurttikastikkeen ainekset. Viipaloi kurkut ohuiksi viipaleiksi esim. juustohöylällä tai raastimella. Laita ne mausteiden kanssa kannelliseen astiaan ja ravista reippaasti.
Lämmitä nyhtökaura öljyssä pannulla (ja mausta lisää jos tarpeen). Lämmitä pitat leivänpaahtimessa, leikkaa halki ja täytä kastikkeella, nyhtiksellä, salaatilla ja kurkuilla. Aikaa menee alle 10 min.

Löytyykö ruudun siltä puolelta hyviä nyhtisreseptejä? Minulla on jääkaapissa nimittäin vielä toinenkin paketti, nimittäin maustamaton nyhtökaura. Mitäs siitä kannattaisi tehdä?

maanantai 27. helmikuuta 2017

Matkakertomus: Sevilla ja Ronda

Nyt viimeinkin viimeinen osa matkakertomusta! Seuraava reissu on jo varattu, joten on jo aikakin.

Cordobasta jatkettiin Sevillaan. Siellä epävakainen sää jatkui, mutta onneksi meillä oli suunnitelma, joka ei vaatinut poutasäätä. Halusimme nimittäin nähdä ja kuulla flamencoa!



Olimme jo ennen matkalle lähtöä varanneet liput kulttuurikeskus Casa de la Guitarran esitykseen. Sitä voikin lämpimästi suositella, sillä pääsimme pienessä salissa melkein eturiviin (paikat oli jaettu varaamisjärjestyksessä) ja esitys oli taidokas ja tunnelmallinen. Aluksi kitaristi esiintyi yksinään, sitten mukaan tuli laulaja ja lopulta myös tanssija. Tämä tasapainotti turistimaista käsitystämme flamencosta lähinnä tanssityylinä - opimme, että kyseessä on kokonainen musiikkilaji erilaisine suuntauksineen.

Esitys oli niin vaikuttava, että seuraavana iltana halusimme nähdä ja kuulla lisää! Vaihtelun vuoksi menimme toiseen flamencopaikkaan, Casa de la Memoriaan, joka oli ainakin TripAdvisorissa saanut vielä parempia arvosteluja. Olihan sekin show hieno, mutta ehkä Casa de la Guitarra veti kuitenkin tunnelmallisuudessaan voiton. Casa de la Memorian esitystä ei saanut kuvata, ja saimme selvästi huonommat paikat, koska ne jaettiin paikalletulojärjestyksessä - turistien kansoittamassa showssa puoli tuntia etuajassa oli ilmeisen "myöhään".




Lopulta sadekin loppui, ja viimeinen päivä Sevillassa oli taas kunnolla lämmin ja aurinkoinen. Osallistuimme taas yhdelle "free walking tour"-kierrokselle ja näimme keskeisimmät paikat, mm. yliopiston, joka oli entinen tupakkatehdas - ja jota ympäröi kissojen kansoittama vallihauta! Alhambran ja Mezquitan jälkeen palatsien ja uskonnollisten pyhättöjen kiintiö oli jo vähän täynnä, joten kurkistelimme niitä vain ulkopuolelta samalla jonotukselta säästyen. Plaza de Españalla käytiin, mutta muuten oli kivan sään johdosta mukava vain guljailla ympäri kaupunkia.

Vähän alkoi olla matkaväsymystä ilmassa jo tässä vaiheessa reissua, mutta yksi kohde oli vielä jäljellä. Se oli pieni, turistien suosima vuoristokaupunki Ronda, josta olin nähnyt niin huikeita kuvia, että välttämättä halusin sen yhdeksi etapiksi reissullemme. Saavuimme perille illalla pimeän jo laskeuduttua ja ryhmämatkailijoiden kadottua.





Seuraavat päivät tarjosivatkin sitten ihan kunnon hellettä. Sitä pääsimme pakoon hetkeksi maurikuninkaan palatsin varjoisaan puutarhaan ja vesikaivokseen. Vesikaivos oli paikka, jonka kautta kaupunkiin nostettiin vettä kaupungin alla rotkossa virtaavasta joesta. Rotkon seinämät ovat niin jyrkkiä, että muuten vedenhaku olisi entisaikoina ollut aika mahdotonta.




Rondan parasta ruokaa saimme pikkuruisessa perheravintolassa Santa Mariassa, joka tarjoaa vain kauden raaka-aineista koottua yllätysmenua. Me söimme tomaattileipää, parsaa, juustoa mansikkahillolla, kalaa ja grillattuja paprikoita sekä naudanpaistia perunoiden kera.



Yksi jännittävä seikkailu oli vielä edessä viimeisenä kokonaisena matkapäivänä. Hyppäsimme Rondasta junaan ja ajelimme sillä muutaman pysäkin päähän Benaojanin kylään. Sieltä patikoimme joitakin kilometrejä melko jyrkkää nousua luolalle nimeltä Cueva de Pileta. Itse luolassa ei saanut kuvata, sillä valo ja etenkin salamavalo haalistaisi luolamaalauksia ja häiritsisi siellä asuvia lepakoita. Kuvia luolasta voi nähdä luolan kotisivuilla. Luola ylitti odotukset täysin, sillä kuvittelemani yhden luolan sijaan sisäänkäynnin jälkeen avautuikin holvi toisensa jälkeen tippukiviä, hienosti säilyneitä maalauksia. Luolassa ei ollut valoja, vaan seurasimme opasta lyhtyjä kanniskellen, ja tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin. Kannatti nähdä luolalle pääsyn vaiva - ja tulimmekin sitten vauhdilla samaa polkua alaspäin ehtiäksemme paluujunaan. Reissun jäljiltä jalat olivat sen verran uupuneet ja rakoilla, että olikin jo sopiva aika siirtyä yöksi takaisin Malagaan ja sieltä aamulla lentokentälle ja kotiin.




maanantai 20. helmikuuta 2017

Neulelahjoja väitöskirjan ohjaajille ja vastaväittäjälle

Kauan odotettu väitöspäivä hujahti viime viikolla ohi. Päivästä ehkä kuvia tulossa myöhemmin, kun ehdin saada itselleni silloin kuvattuja otoksia. Tässä kuitenkin muutama käsityö, joka valmistui jo viime vuoden puolella mutta on odottanut blogiin pääsyä tähän asti. Vaikka väitöspäivänä lähinnä väittelijä itse on se, joka saa kantaa kotiin kukkia ja lahjapussukoita, halusin antaa loistaville ohjaajillenikin jotakin muistoksi. Ja koska vastaväittäjä on vanhan perinteen mukaan karonkkaillallisen kunniavieras, tein hänellekin pikku muistiaisen.

Violetit lapaset on hieman soveltamalla tehty Ullassa 03/09 ollutta Karismalapasten ohjetta seuraillen. Palmikkokuvio on suoraan ohjeesta, mutta nurjan sijaan tein sisäpuolen helmineuletta, koska tykkään siitä enemmän. Lankana on Novitan Jussi, josta ylläripussissa sain tuollaista tosi kivaa elävää violettia.

Toinen ohjaaja sai palmikkojen sijaan kirjoneuletta. Ohje on Suuren Käsityön numerosta 9/2014. Siinä oli monta hyvää perinteistä kirjoneuleohjetta, joten olen jemmannut lehden ja tämänkin version tein jo toista kertaa. Ensimmäinen toteutus meni myös lahjaksi, ja niin kiireisellä aikataululla ettei se tainnut koskaan ehtiä blogiin asti. Näissä lankana on Nallea.


Vastaväittäjän sukat taas syntyivät neuletakista ylijääneestä Florica-kerästä. Päällipuolella kulkeva palmikko on sama kuin Karismalapasissa, ja muuten kyseessä on ihan perussukka kärjestä aloittaen. Kantapään tein sillä edellisissä sukissa oppimallani tekniikalla.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Matkakertomus: Cordoba

Lokakuinen Andalusian-kierroksemme jatkuin Granadasta Cordobaan. Tässä vaiheessa reissua koittivat ne pakolliset sadepäivät - eihän nyt kahta viikkoa millään voi paistaa aurinko, edes Etelä-Espanjassa. Koska välillä satoi aivan kaatamalla ja myös koska Cordobassa viettämämme päivät osuivat viikonloppuun ja sen vuoksi monet sateensuojaksi sopivat nähtävyydet sulkivat ovensa aikaisin, jäi paikasta vähän tylsempi fiilis kuin Granadasta.

Ensimmäisenä iltana Cordobassa sentään vielä oli lämmintä ja poutaista. Käytiin tsekkaamassa pakollisista turistinähtävyyksistä toinen eli roomalainen silta.





Cordoba oli pienempi ja minun vaikutelmani mukaan aika paljon uneliaampi kaupunki kuin Granada. Siellä on säilynyt hienosti vanhaa rakennustyyliä, ja kapeine kujineen ja vaaleine koristeellisine taloineen siellä oli kiva kuljeskella - niinä hetkinä, kun sade vähän taukosi.

Toinen pakollinen turistinähtävyys nähtiin aikaisin aamulla, taktikoitiin kahdella tapaa ja onnistuttiin välttymään sekä pääsymaksulta että pahimmalta ruuhkalta. Kyseessä on Mezquita eli Cordoban vanha moskeija, joka aikoinaan rakennettiin entisen kirkon päälle ja joka sittemmin oli taas muutettu kirkoksi. Moskeijan arkkitehtuuri oli aika vaikuttavaa. Kuviin oli vaikea vangita tunnelmaa, joka valtavassa kaarten ja pylväiden täyttämässä hallissa aamuhämärässä oli. Onneksi jaksoimme raahautua paikalle aikaisin - turistiryhmien keskellä fiilis ei taatusti olisi ollut yhtä hyvä. Olin vähän surullinen siitä, että ainutlaatuisen jättimoskeijan keskelle oli 1600-luvulla pykätty renessanssityylinen katedraali. Olisi ollut parempi ilman.





Cordobassa söimme paikallista perinneruokaa salmorejo-keittoa (kylmää paksua tomaattikeittoa), joka oli valmistettu palkitulla reseptillä, ja herkkumustekalaa Bar Santos-nimisessä kivassa ravintolassa!



Olimme Cordobassa yhden illan, yhden kokonaisen päivän ja sitten hyppäsimme Sevillan-junaan. Matkakertomus jatkuu siis sieltä!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Punainen palmikkotakki

Aika tarkkaan kaksi vuotta sitten tein harmaan palmikkoneuletakin, josta tuli yksi eniten käytetyistä omatekoisista neuleistani. Ostin siihen kallista ja hienoa kashmir-merinolankaa, mutta melko pian jouduin huomaamaan, että hinta ja ylellinen tuntuma eivät yhtään korreloi kestävyyden kanssa. Puolentoista vuoden käytön jälkeen jouduin toteamaan, ettei takkia enää kehdannut käyttää ihmisten ilmoilla: neulos oli nyppyyntynyt todella pahasti ja kainaloista villa oli huopunut ihmeellisiksi möykyiksi.


Mitäpä siis muuta kuin uutta neuletakkia tekemään! Mallikin, joka löytyi Suuren Käsityön tammikuun 2015 numerosta, oli niin kiva tehdä, että olin jo ennen ensimmäisen version nuhjaantumista suunnitellut tekeväni toisen samanlaisen erivärisenä. Lisäsyynä oli sekin, että ensimmäisessä versioissa onnistuin lukemaan kuviokaavioita jotenkin silmät ristissä ja sekoitin kaksi kuvioita hieman keskenään. En sitten viitsinyt kuitenkaan purkaa, mutta väärin tehty kohta vähän jäi kaivelemaan. Uuden tekisin oikein! Ja harmaan sijasta siitä tulisi punainen! Kesällä Anttilan konkurssimyynneissä sitten päädyin hamstraamaan lankaa, ja kirvelevän luksuslankapettymyksen jälkeen täytin ostoskorini vanhalla kunnon Novitan Floricalla.


Joulun jälkeen takki sitten oli viimein valmis. Toivon, että se vähäsen venahtaa vielä käytön myötä, sillä erityyppisen langan johdosta siitä tuli mallitilkkumätsäilyistä huolimatta vähän nafti hihoista ja hartioista. Florica ei nimittäin muotoutunut pingottaessa ihan yhtä hyvin kuin se merinolanka. (Ja täytyy tunnustaa, että olen tämän stressaavan talven aikana vähän levinnyt.) Takin venymistä tai käyttäjän kaventumista odotellessa se kuitenkin toimii, kunhan ei kovin paksuhihaista paitaa ala alle tunkemaan.


Tämä ihmeellinen poikkeustapaus, että blogikuvani on otettu muulla kuin itselaukaisimella ja vielä ihan ulkosalla, liittyy siihen, että samalla kuvailtiin asiallisia pönötyskuvia väitöstiedotteeseen. Hui! Enää pari viikkoa! Kaikki ei todellakaan ole valmista, painajaisissa unohtuva lektiokin vielä pahasti kesken.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Arkadian Ulla -palmikkosukat

No nyt toisella niistä parittomista sukista on viimein pari! Akuutti villasukkatarve on siis täytetty hetkeksi.


Sukkien malli on siis Tiina Kuun Arkadian Ulla, joka löytyy Ravelrystä ilmaisena. Lanka on Novitan Jussia, joka on siis sikäli ekologista lankaa, että se tehdään Nallen ja 7 veljeksen karstalangasta. Se on paksumpaa kuin ohjeessa mainittu lanka, joten vaikka tein tiivistä ja pienillä puikoilla, sukista tuli silti vähän isot. Sukat neulottiin kärjestä aloittaen, ja kantapää tehtiin minulle uudella tekniikalla, josta kyllä tykkäsin niin paljon, että aion käyttää sitä jatkossakin.

Tykkäsin ohjeesta kovin, etenkin takaosan monivaiheisesta palmikosta, joten luultavasti teen jonakin päivänä vielä toiset eri langasta. Nämä ovat olleet ahkerassa käytössä valmistumisensa jälkeen jo monta viikkoa ja käyneet jo kertaalleen pesukoneessakin, ja ensimmäiset nypyt ovat neuleen pintaan jo ilmestyneet. Olisi siis varmaan syytä jaksaa tehdä piakkoin sille toisellekin parittomalle raukalle kaveri.

torstai 26. tammikuuta 2017

Matkakertomus: patikkaretki ja Cahorros de Monachil

Matkakertomus jatkuu! (Ehkä pääsen viimeiseen etappiin ennen seuraavaa ulkomaanmatkaa.)

Toinen Granada-päivämme oli varattu patikkaretkeilylle. Onneksi sää oli aivan loistava - lämmin ja aurinkoinen mutta ei tukalan kuuma. Sierra Nevadan kupeessa sijaitsevan Granadan ympäristössä olisi kävelyreittejä vaikka kuinka ja monen tasoisia, mutta huomasimme pian, että aika monen aloituspaikkaan pääsemiseen tarvittaisiin omaa autoa. Monachil valikoitui kohteeksemme siis sen vuoksi, että sinne pääsi Granadasta kerran tunnissa kulkevalla bussilla. Retken alku oli hieman epäonninen, sillä pönötimme väärällä pysäkillä huitomassa bussin huristaessa ohi. Samannimisiä pysäkkejä oli nimittäin kolme eri puolilla suurta risteystä, ja bussi tietenkin pysähtyi vain yhdellä niistä. Seuraava tuli tunnin päästä ja pääsimme matkaan.



Monachilin kylästä sai kävellä vielä melko pitkän matkan oliivitarhojen ja aidattujen pihojen keskellä ennen varsinaisiin kohdemaisemiin pääsyä. Andalusiassa juuri pihojen ja viljelysmaiden aitaaminen korkeilla, usein läpinäkymättömillä aitauksilla oli tosi tavallista - ja maisemia ihailevan turistin mielestä aika tylsää. Mieluummin olisin katsellut oliivipuita kuin lauta-aitaa! Erään nyppylän takaa sitten aukesivat ne maisemat, joita tultiin katsomaan, ja kannatti!




Reittimme alkuosa kulki joen kaivertamassa rotkossa. Saimme ylittää korkealla kulkevia, huojuvia riippusiltoja, ja vaikka kulku pääosin tapahtui tasaista betonikielekettä pitkin, välillä piti kiertää jokunen kallionlohkare joen päälle nojautumalla tai kömpimällä alapuolelta.





Reitin loppupuolikas vei sitten kuivempiin maisemiin, ja ennen Monachilin kylään palaamista valloitimme yhden pikku nyppylän. Ja tietysti söimme eväitä: isojen vesipullojen lisäksi matkassa oli hedelmiä ja pähkinöitä. Eväistä huolimatta olut ja tapakset maistuivat aika hyviltä paikallisessa linja-autoasemabaarissa ennen bussin lähtöä takaisin Granadaan.

Reitin kuvaus ja kartta otettiin matkaan tältä sivustolta. Vaikka reitti oli luokiteltu melko helpoksi (3/14), oli siinä ihan tarpeeksi jännitystä kaltaisillemme keskivertokuntoisille satunnaispatikoijille, ja kun korkeuseroja oli paljon, kahdeksan kilometrin matka oli ihan riittävä. Osoittautui myös tarpeelliseksi, että kaikkeen aina varautuva puolisoni latasi reitin GPS-koordinaatit puhelimeensa. Muutamia päiviä aiemmin seudulla oli nimittäin satanut rankasti, ja paikoitellen osa polusta, jota meidän piti seurata, oli huuhtoutunut näkymättömiin. Kävelimme yhdestä risteyksestä ohi, ja ilman paikanninta retkestä olisi voinut tulla vähän pidempi ja stressaavampi.

En enää muista, kuinka paljon aikaa kaikkinensa retkeen meni, mutta bussisählingin, evästaukojen sekä valokuvaamiseen ja kartanlukuun käytetyn ajan kanssa aika paljon enemmän kuin reittikuvauksessa oli mainittu, ja iltapäivä oli jo pitkällä päästessämme takaisin Granadaan.