ja valmistun kortistoon.
Se on hyvin geneerinen ilmiö,
uu, mä humanisti oon...
Olin viime viikolla viimeisissä opiskelijabileissä perustutkinto-opiskelijana. Kaipa sitä jatko-opiskelijanakin saisi sitseillä käydä, mutta kun viime aikoina olen muutenkin ollut aina ensimmäisenä lähtemässä kotiin nukkumaan, niin taitaa bileet jäädä. Humanistisitsien ruoka oli vaatimattomasta esillepanostaan huolimatta ihan kelvollista (ks. rakeinen ja epätarkka kuva yllä, jälkiruoka) ja sitsilaulut soivat päässä ajoittain vieläkin.
Ainakin tuo alussa siteerattu työttömän humanistin pätkä. Olen ollut hitusen alla päin viime aikoina tämän kaiken tulevaisuusepävarmuuden keskellä. Luulin olleeni henkisesti valmistautunut siihen, että vakiduuni ei ole odottamassa heti nurkan takana, mutta ottaa se työkkäriin meno nyt kuitenkin yllättävän koville. On vaikeaa olla iloinen valmistumisesta, kun tuntuu, ettei sillä tutkinnolla tee mitään. Pitäisi laittaa sähköpostia entisille työnantajille, kysellä löytyisikö edes kuukauden projektihommaa. Mielelläni tarkistaisin harjoittelijoitten litteraatteja jonkin aikaa ja miettisin rauhassa jatkotutkimusta. Nykyaika on julma meille ujoille ja hiljaisille, joille itsensä tyrkyttämiseen on suuri kynnys. Töiden saantiin ei riitä se, että tekee hommansa hyvin ja huolella, lisäksi pitäisi vielä osata markkinoida osaamistaan.
Ei näissä tunnelmissa oikein bloggailukaan nappaa. En jaksa enää intoilla jutuista, joista ajattelin postata joskus kuukausi sitten, mutta silloin ei ollut aikaa. Laitan kyllä kuvia sitten taas, kun joku tekeillä olevista neuleprojekteista valmistuu.
4 ilmaisi itsensä jo:
Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu. Itse olen vasta kolmannen vuoden humanisti, mutta tulevaisuus pelottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Jos ei saa edes luennoitsijoiden kanssa suutaan auki, niin miten muka pystyisin sitten kommunikoimaan työnhaussa ja näyttämään oman kiinnostukseni kyseiseen alaan? Olen aina ollut se ujo hiirulainen, joka ei puhu paljon mutta tekee kaiken huolellisesti ja ajallaan, joskus ehkä vähän turhankin pikkutarkasti.
Mutta jos yhtään lohduttaa, niin uskon kuitenkin että intohimo omaan alaan auttaa pitkälle, ja kova työskentely palkitaan aina jossain vaiheessa :)
Mukavia syksyn jatkoja kaikesta huolimatta!
T: lukija, joka ei vuoden aikana ole kommentoinut kertaakaan, mutta lukee silti joka ikisen postauksen ;)
Voi Katri! Kyllä sä saat töitä. Sulla on jo hyvä urasuunnitelma mielessäs! Sun osaamises ja intohimos alaa kohtaan on sellaista luokkaa, että muut kilpailijat häviävät heti ensimmäisessä erässä :)
Eh. Veit kyllä sanat suustani. Olen tässä parina päivänä kärsinyt armottomasta ahdistuksesta sen suhteen, että mistä ihmeestä revin niin iskevän tutkimusaiheen ja miten kirjoitan niin mahtavan huikean tutkimussuunnitelman, että sillä irtoaa joku apuraha jostain. Ja vielä kauhea kiire ja paniikki, koska se meikän graduhan ei ole vielä kansitusta lähelläkään ja tarkoitus olisi siihen tammikuun lopun jatko-opintohakuun ehtiä. Oloa ei helpota se, että nyt on ilmeisesti menossa joku valmistumissuma ja vähän turhan moni tuttu on havittelemassa samoja apurahoja. Joo, siis ainahan hakijoita piisaa, mutta ihan myönnän, että ahdistaisi huomattavasti vähemmän, jos ei tietäisi niistä muista mitään. Kaikkien muiden gradut ja tutkimussuunnitelmat ja kaikki on parempia kuin omat. Että blaah. Taidanpa tästä jatkaa tuskartelua tuon oman graduni parissa...
Suvi, kiitos kommentista! Hiljaiset lukijat ovat tietysti tervetulleita, mutta toki kommenttien saaminen on aina mukavaa :) Mäkin olen aina ollut hyvä koulussa mutta kaikki sosiaaliset tilanteet jännittää - ja sitä enemmän mitä tärkeämpi tilanne. Työhaastattelut on ehkä tilanteista pahimpia: vaikuta siinä sitten osaavalta ja itsevarmalta kun tädet tärisee kuin parkinsonintautisella :P Ärsyttää se, että niin moni muu olisi vain ottanut luurin käteen ja soittanut moneen paikkaan töitä kyselläkseen, mutta meikäläinen jahkailee jo toista viikkoa ja kerää rohkeutta siihen ensimmäiseenkin yritykseen. Luultavasti en soita ollenkaan, laitan sähköpostia. Yritän vakuutella itselleni, että oon jo kuitenkin saanut jonkun verran työkokemusta juuri sellaisista hommista kuin olen halunnutkin, joten varmasti jatkossakin jossain vaiheessa jonkun työn saan. Enkä ole ihan heti vielä kuolemassa nälkään tai joutumassa asunnottomaksi, vaikka olisinkin pari kuukautta työtön, joten ei pitäisi ajatella sitä maailmanloppuna. Tsemppiä sullekin, ja turha murehtiminen pois, sehän vie vaan energiaa :)
Krisse, joskus musta tuntuu että olisi helpompaa, jos ei olisi tehnyt niin suuria "musta tulee isona professori" -suunnitelmia. Voisi sitten vaan ottaa vastaan eteen tulevat tilaisuudet ja katsoa mihin päätyy. Mutta jospa sitä johonkin päätyisi näinkin ja suunnitelmia voi muuttaa tilanteen mukaan: jos ei tule professoria niin alan sitten kukkakauppiaaksi.
Talvinalle, kurjaa että suakin vaivaa valmistumisahdistus :/ Mä yritän olla ajattelematta kaikkia muita apurahanhakijoita ja keskittyä vaan omiin suunnitelmiini. Välillä kyllä tulee kauheita kateuden vihlaisuja, kun kuulee jonkun tutun saaneen laudaturin ja heti apurahankin. Mutta mä uskon kyllä, että sun gradusta tulee varsin hyvä ja että lopulta kaikille tarpeeksi sinnikkäille löytyy apurahaakin. Ja että jonain päivänä voidaan olla sitten molemmat professoreja ;)
Lähetä kommentti